Yhteiset Lapsemme 3/2023: Antirasismin edistäminen on entistä ajankohtaisempaa

Teksti: Nina Keres

Päädyin mukaan perustamaan Yhteiset Lapsemme yhdistystä onnellisen sattuman kautta. Opetin tuolloin espanjaa Kolumbiasta adoptoidulle tytölle ja kiinnostuin hänen kauttaan kansainvälisestä adoptiosta. Ei aikaakaan, kun olin jo töissä adoptiojärjestössä ja ideoimassa tytön adoptiovanhempien, Yrjö ja Pirkko Männistön, kanssa uutta lasten oikeuksien järjestöä.

Tuumasta toimeen. Männistöt kokosivat joukon lasten oikeuksista kiinnostuneita tuttaviaan – adoptiovanhempia, kollegoja kasvatus- ja opetusalalta, kehitysyhteistyöstä ja media-alalta keskustelemaan ja hahmottelemaan uutta yhdistystä, pohtimaan sen arvoja ja missiota. Myös minä sovin kokemukseni puolesta mukaan kuvioon.  Unicefille tekemieni globaalikasvatusmateriaalien kautta olin pikkuiselta osaltani ollut vaikuttamassa siihen, kuinka tarinoiden, leikkien ja laulujen kautta vähennetään ennakkoluuloja, kun havaitaan kuinka samanlaisia lasten toiveet ja leikit ovat kaikkialla maailmassa ulkonäöstä ja kotimaasta riippumatta.

Koska vuonna 1988 eri näköisiä ihmisiä oli Suomessa jo jonkin verran ja heitä, myös lapsia kohtaan oli stereotypioita ja ennakkoluuloja ajattelimme, että oli välttämätöntä puuttua tilanteeseen ja luoda järjestö, jonka toiminta tähtäisi ennakkoluulojen poistamiseen ja ulkonäöltään valtaväestöstä poikkeavien lasten ja nuorten aseman parantamiseen. Toimintamme perustana oli silloin YK:n Lasten oikeuksien julistus. Lasten oikeuksien sopimus julkaistiin vasta seuraavana vuonna. Ensimmäinen logomme, hymyilevä maapallolapsi ja nimemme Yhteiset Lapsemme -Våra Gemensamma Barn – All Our Children – viittasivat ajatukseen siitä, kuinka kaikki lapset ovat kuin omiamme ja yhdenvertaisia riippumatta siitä, missä he ovat sattuneet syntymään, mitkä heidän fyysiset ominaisuutensa ovat tai mitä kieltä he puhuvat.

Uudessa järjestössä riitti innostavaa tekemistä meille vapaaehtoisille. Toimin ensimmäiset vuodet järjestömme monitoiminaisena, hallituksen sihteerinä, Intian, Kolumbian ja Bolivian kehitysyhteistyöhankkeiden vetäjänä, lasten espanjankielen- ja kulttuurin kerhon ohjaajana ja myöhemmin, kun saimme oman toimiston ja ensimmäisen työntekijämme, Irma Marttisen, lähdin mukaan hallitustyöhön, johon olen aika ajoin palannut.

Olen asunut parikymmentä vuotta ulkomailla ja työskennellyt lasten oikeuksien parissa eri maissa ja maanosissa. Kaikkialla on ollut omat haasteensa lasten oikeuksien toteutumisessa ja moni asia on meillä Suomessa paremmin. Räikein poikkeus moniin maihin verrattuna on meillä lapsiin ja nuoriin kohdistuva avoin rasismi, jonka edessä instituutiomme (koulu, lainsäätäjät ym.) vaikuttavat harmillisen voimattomilta ja passiivisilta. Rasismin aiheuttama pelko ja ahdistus vaikuttavat läpi koko elämän, jopa seuraaviin sukupolviin. Rasismin kohtaaminen muuttaa tutkitusti käytöstä ja toimintamalleja, rajoittaa elämänvalintoja. Rasismi on tragedia sen varjossa eläville ja suuri häpeä maallemme.

Yhdistyksemme arvoperusta on vahva, se on ollut sitä alusta saakka, vaikka 35 vuotta sitten terminologia olikin hieman erilainen. Työmme yhdenvertaisuuden ja antirasismin edistämiseksi on tässä ajassa ajankohtaisempaa kuin koskaan ennen ja näkyy kaikessa toiminnassamme.

On ollut etuoikeutettua saada olla mukana luomassa jotakin merkityksellistä ja nähdä sen kehittyvän ja kukoistavan.  Järjestömaailma on vaativa, rahoituskanavat tiukassa eikä aina ole muutenkaan ollut helppoa, mutta motivoituneet, idearikkaat ja työhönsä sitoutuneet työntekijät sekä vapaaehtoiset ovat aina olleet yhdistyksen suurin voimavara. 

Toivotan kaikille aktiivista syksyä ja voimia lasten ja nuorten hyvän ja rasismista vapaan elämän puolustamiseen.

Kirjoittaja on Yhteiset Lapsemme ry:n perustajajäsen ja hallituksen jäsen.