12/06/2024 - , , , , , ,

Yhteiset Lapsemme 2/2024: ”Ei juma, mä oon kotona!” – puhumisesta, kuulumisesta ja yksinäisyydestä

Teksti: Jenni Heinonen

Adoptoidun ääni on Yhteiset Lapsemme ry:n podcast, jota tekevät aikuiset adoptoidut. Podcastin jaksoista löytyy monipuolista sisältöä hauskasta jutustelusta vakaviin keskusteluihin asti ja kaikkea siltä väliltä. Keskustelimme Adoptoidun ääni -podcastin tekijöiden Parvathi Willbergin ja Oscar Lehtisen kanssa adoptoitujen hyvinvoinnista, yksinäisyyden kokemuksista ja podcastin tekemisestä.

Oscar: Paljon riippuu siitä, miten perhe on ottanut tämän henkilön vastaan, että onko se adoptio aihe, mistä ollaan keskusteltu, vai onko se sellainen asia mitä on yritetty laittaa sivuun tai sivuuttaa jotenkin, ”Ei, kun sä olet meidän lapsi, ei tästä tarvitse puhua sen enempää.” Mä haastattelin Patrik Lundbergia podcastin jaksoa (34) varten ja hän sanoi sen hyvin, että adoptio periaatteessa kuitenkin varastaa kulttuurin lapselta ja että vaikka kuinka yritetään pitää syntymämaan kulttuuria esillä uudessa perheessä, niin se kulttuuri ja kieli ja biologinen tila, on periaatteessa otettu pois siltä lapselta ja on hyvä muistaa, että siitä voi syntyä kaikenlaista mitä ei etukäteen tiedä.

Selviytymiskeinoja

Oscar Lehtinen

Oscar: Silloin kun olin lapsi ja tulin Kolumbiasta 1,5-vuotiaana, kun tapahtui jotain stressaavaa, niin mä sammuin, jotenkin zoomasin ulos ja nukahdin. Vielä nuorena aikuisenakin oli sama, että jos mä olin superstressaantunut, mä vaan lähdin nukkumaan ja sitten mä nukuin sen stressin pois. Se varmaan liittyy siihen, että mä olen kauan maannut jossain sängyssä ja en ole saanut liikkua paljon siinä lastenkodissa niin on tällaisia selviytymiskeinoja, joita on tullut mukaan ihan aikuiselämään asti. Niistä ei oikein voi opetella pois, mutta niiden kanssa oppii olemaan ja ymmärtämään niitä. Vaikka on jotain traumoja, niin jos saa sitä ymmärrystä ja tukea niin silloin voi yrittää löytää keinoja olla ja elää niiden kanssa.

Parvathi: Mä oon käsitellyt stressaavia juttuja ja kiusaamista tosi paljon puhumalla. Mä olen verbaalinen ihminen ja kova puhumaan ja mä huomaan, että jos mulla on jotain stressiä tai huolia niin mähän puhun koko ajan, mulla on kova tarve saada puhua jonkun kanssa. Mä huomaan heti, että mun olo on parempi, on helpompi sisäistää ja hyväksyä, käsitellä, jos mä oon saanut jonkun kanssa puhua, eikä se tarkoita sitä että en kykenisi ratkaisemaan ongelmia itse tai että mä tarvitsisin jonkun sympatiaakaan välttämättä.

Parvathi Willberg

Kun on avoin ja puhuu, sua pystyy myös lukemaan kuin avointa kirjaa, se herkkyys ja kaikki paljastuu myös niille ihmisille, jotka susta ei pidä ja he voi hyväksikäyttää sitä ihan surutta. Omien rajojen asettamista on hyvä opetella, koska ihmiset voi olla myös hyvin julmia ja erilaisuutesi takia asetat itsesi aika alttiiksi. Jos olet vähän pidättyväisempi sä et niitä korttejakaan ihan paljasta, ja voit tarkkailla ensin tilannetta.

Emotionaalinen yksinäisyys

Oscar: Mä olen kriisityöntekijä Helsinki Missiossa, tarjoan keskusteluapua 12-29-vuotiaille ja yksinäisyystyö on iso osa mun työtä. Todella kiinnostavaa työtä. Silloin kun aloitin melkein 10 vuotta sitten, yksinäisyys oli mulle aika pelottava asia, mietin miten tukea ihmisiä, jotka kokevat yksinäisyyttä, koska yksinäisyys voi olla sellainen toivoton fiilis ja epätoivo tulee vahvana läpi. Nykyään voin sanoa, että en pelkää niin paljon sitä yksinäisyyttä tai sen kanssa olemista, siinä pimeässäkin löytää jossain vaiheessa valoa ja pystyy sen kautta löytämään ratkaisuja ja uusia mahdollisuuksia.

Ymmärsin vasta aikuisena, että yksinäisyys ei ole vain sitä, ettei ole kavereita. Yksinäisyys voi olla myös emotionaalista. Jos on adoptoitu ja vielä suomenruotsalainen adoptoitu jossain koulussa, missä harva ihminen on ei-valkoinen, niin siitä voi syntyä emotionaalista yksinäisyyttä. Se kokemus, että kukaan ei ymmärrä sitä, millaista on olla erilainen, tai se, että joku aina kysyy ”Hei mistä sä oot” tai puhuu englantia, ne voi aiheuttaa yksinäisyyttä ja tunteen, että mä en kuulu tähän paikkaan.

Parvathi: Varmasti adoptoidulla yksinäisyys liittyy siihen erilaisuuteen ja ulkopuolisuuteen ja siihen, että et kuulu sinne eikä tänne. On paljon puhuttu siitä väliinputoajan roolista valtaväestöön ja muihin maahanmuuttajiin nähden. Monesti maahanmuuttajilla on se oma kotikonteksti ja kulttuuri, johon kuuluu. Adoptoidulla sen puuttuminen voi muodostaa identiteettihaasteen, että miten sä näet itsesi tai miten sut nähdään. Oletko sä osa jotakin yhteisöä vai jäätkö yksin. Vertaistuki on varsinkin nuorelle erityisen tärkeää.

Oscar: Tämä on haaste adoptiovanhemmille. He voivat jollain tasolla ymmärtää, mutta ajattelevat, että hei sä olet osa meidän perhettä, me rakastetaan sinua ja sä olet meidän tyyppi. Monesti vanhemmat eivät huomaa, ymmärrä tai tiedä, että yksinäisyyttä voi kokea, vaikka olisi kuinka lähellä. Vaikka on hyvä suhde, niin on osia siitä mitä he eivät voi täysin ymmärtää ja itsenkin voi olla vaikea sitä sanoittaa. Joo, mä kuulun perheeseen ja tiedän että minua rakastetaan, mutta samalla koen, että minua ei ymmärretä, koska mä näen maailmaa eri tavalla. Te kuulutte tähän yhteiskuntaan, minä en kuulu, tai osa minua ei kuulu.

Kotona Meksikossa

Oscar: Mulla on kokemus siitä, kun käytiin perheen kanssa lomamatkalla Meksikossa, mä olin keskellä katua ja huomasin yhtäkkiä, että ”Ei juma, mä oon kotona”. Mä en tiennyt, että se on mahdollista, se oli uusi tunne mulle. Mä en ollut koskaan kokenut tällaista, se ei liittynyt kieleen, se oli vaan tosi vahva kuulumisen tunne. Se oli supervahva kokemus…mä sain enemmän ymmärrystä siitä, mitä muut kokevat ja mitä moni ajattelee ihan normaalina olotilana. Jos kokee että ei ole kotona ja sitten aikuisena kokee sen yhtäkkiä, se on outo tunne. Se antaa perspektiiviä ihan koko elämään, niin paljon asioita tapahtui siinä hetkessä ja mä aloin ymmärtämään, miksi joku lätkäjoukkue on niin tärkeä jollekin ihmiselle…että esimerkiksi ”Kiekko-Espoo, se on MUN joukkue”, se side paikkaan on niin vahva.  

Tästäkin voidaan puhua

Parvathi: Podcast tekee näkyväksi sen, että näistäkin asioista voidaan puhua, lisätään ymmärrystä vaikeistakin asioista ja tunteista. Eri kokemukset rakentavat kuvaa miten eri tavoilla voidaan nähdä ja kokea, ei ole vain yhtä tapaa ajatella näissäkään asioissa vaan yhtä monta kuin meitä adoptoituja. Ja myös sellaista toivoa tuovaa, että asiat voi mennä ihan hyvinkin, vaikka edelleen niitä koko elämän läpi käsittelee ja tutkii. Tässä sitä silti porskutetaan ja ihan hyviä kansalaisia meistäkin on tullut. Ja vaikeita juttuja, rasismia ja tosi rankkoja kokemuksia on monella, identiteettiasioita ja kaikkea, mutta se ei estä toteuttamasta itseään. Tai tekemästä niitä asioita, joita haluaa tai rakastaa.

Oscar: Podcastin tekeminen on tuonut mun elämään ihania ihmisiä. Se on hieno tapa ja hyvä syy tavata uusia ihmisiä, ja siinä oppii superpaljon, saa kuulla heidän tarinansa, ja pääsee vähän syvemmälle. Ollaan sen yhteisen teeman äärellä ja katsotaan mihin päädytään, se on helppo tapa rakentaa yhteyttä ihmisiin.

Podcast vinkkejä:
Adoptoidun ääni, Yhteiset Lapsemme ry, Spotify ja Mixcloud  
Adoption & sånt, Adoptionscentrum, Spotify
Susani Mahadura – burnout, Yle Areena
Bollplank1, Oscar Lehtinen ja Benjamin Von Kraemer, Spotify
Jäbät & tunteet, Spotify

Tagit

Takaisin aihealueeseen: , , , , , ,