YL 1/2022: Erityistä vanhemmuutta
Teksti: Anja Wikstedt
Kuva: Pexels Free Photos
Päivi Pietarilan väitöskirja Erityistarpeisen lapsen adoptoiminen vanhemman kokemana tuo tärkeää tutkimustietoa adoptiokentälle. Adoptiovanhempien haastatteluista muodostuu vanhemmuuden kokonaiskertomus, johon kuuluvat kertomukset onnellisuudesta, selviytymisestä, kuormittuneisuudesta ja tulevaisuudesta.
Väitöskirjaa on edeltänyt pitkä työura kansainvälisen adoption parissa. Sitä ennen Päivillä oli määräaikainen työsuhde Etelä-Suomen Lääninhallituksessa ylitarkastajana, ja hän päätti lähteä hakemaan vakituista työtä.
Päivin lähipiiriin kuuluu Kiinasta adoptoitu tyttö, veljentytär Iina, oman tyttären ikäinen. Tästä syystä Pelastakaa Lapset ry:n työpaikkailmoitus tuntui erityisen kiinnostavalta. Vuonna 2004 Päivi aloitti adoptioneuvonnan sosiaalityöntekijänä, työ jatkui aina vuoden 2019 opintovapaaseen asti. Vuonna 2021 Päivi palasi Pelastakaa Lapset ry:hyn, tällä kertaa Etelä-Suomen aluetoimiston aluejohtajan sijaisuuteen. Tämän vuoden alussa Päivi aloitti järjestön kansainvälisen adoptiopalvelun päällikkönä.
Kun suomalaiset palvelunantajat Pelastakaa Lapset ry ja Interpedia ry aloittivat vuonna 2010 yhteistyön Kiinan erityistarpeisten lasten adoptio-ohjelman kanssa, Päiviä, kuten monia muitakin, mietitytti lasta toivovien tietoinen päätös adoptoida erityistarpeinen lapsi. Tähän keskusteluun liittyi ja liittyy yhä jonkinlainen paradoksi: hakijat saivat kuulla, että adoptoitavat lapset ovat yhä useammin erityisen tuen tarpeessa olevia lapsia ja juuri heille tarvitaan adoptiovanhempia ulkomailta, ja samaan aikaan monet kokivat, että heidän toiveensa adoptoida erityisen tuen tarpeessa oleva lapsi kyseenalaistettiin.
Vanhemmat, joiden adoptiotoiveen taustalla ei ollut tahaton lapsettomuus, kokivat kahdenlaista kyseenalaistamista. Heidän adoptiotoiveensa kyseenalaistettiin voimakkaasti, ja he kokivat olevansa viranomaisten ihmettelyn kohteena. Tämän lisäksi heidän tuli perustella toiveensa adoptoida erityistarpeinen lapsi.
Erityisyydestä yleisyyteen
Päivi kuvaa, että hän lähti tutkimaan jotain erityistä ja löysikin jotain hyvin yleistä. Tämä yleinen on yleistettävissä, vaikka tutkimuksen otos onkin pieni. Päivi haastatteli 13 adoptiovanhempaa. Haastattelut toteutettiin vuonna 2016. Perheissä oli yhteensä 18 lasta, joista 15 adoptoitua ja kolme biologista.
Kaikki vanhemmat olivat päätyneet adoptoimaan lapsen, jolla on joku tiedossa oleva sairaus tai vamma. Siitä huolimatta, että fyysisesti erityistarpeisen lapsen adoptoimiseen liitetään uhkia ja vaikeuksia, vanhempien kertomuksissa lasten fyysiset tarpeet eivät olleet arkea ja elämää eniten kuormittava tekijä. Selkeästi enemmän arkea ja vanhemmuutta kuormittavat lapsen adoptiota edeltävä elämä ja varhaisen hoivan puutteet sekä lapsen kokemat kehitykselliset traumat, tutkimuksessa kutsutut adoptioerityiset tarpeet.
Adoptioerityiset tarpeet koskevat kaikkia kansainvälisen adoption kautta tulevia lapsia. Lapsen fyysiseen terveyteen liittyviin sairauksiin ja vammoihin on löytynyt selkeät hoitopolut ja lapsen saama diagnoosi on helpottanut riittävien palveluiden piiriin pääsemistä. Adoptioerityisiin tarpeisiin on paljon vaikeampi saada apua ja tukea.
Tutkimuksessaan Päivi määrittelee adoptiolasten erityistarpeisuuden kokonaisvaltaisesti: lapsen hyvinvointiin ja kehitykseen vaikuttavat niin fyysiset erityistarpeet kuin myös psyykkiset varhaisen hoivan puutteiden tuottamat tarpeet.
Adoptiokokemus merkitsee lapselle suurta menetystä ja edellyttää uudessa perheessä erityistä hoivaa ja huomiota. Adoptiokeskustelua ja -tutkimusta on kritisoitu ongelmakeskeisyydestä, ja osa adoptiovanhemmista kokee tämän leimaavan adoptioperheitä ja -lapsia.
Tutkimuksensa kautta Päivi toivoo voivansa tuoda esiin adoptioiden ja adoptiovanhemmuuden monimuotoisuutta. Jotta tämä tavoite voi toteutua, Päivi koki, että hänen tulee nähdä adoptio itsessään yhtenä tarpeita ja erityisyyttä elämään ja arkeen tuottavana asiana.
Huolellista pohdintaa
Haastatteluissa vanhemmat kuvasivat adoptioneuvonnan olevan vahvasti huolien ja riskien värittämää. Neuvonnassa keskityttiin lasten tarvitsevuuteen sekä mahdollisiin ongelmiin, ja neuvonta koettiin lähes pelotteluna. Vanhemmat toivat esiin, että neuvonnassa painotettiin vain erityistarpeisten lasten adoptoimisen negatiivisia puolia.
Vanhemmilla oli ymmärrys siitä, että adoptioneuvonnan aikana tehdyn valinnan pitää perustua realistiseen tietoon ja olla syvällisesti pohdittu. Olisi kuitenkin tärkeää puhua myös erityistarpeisen lapsen adoptoimisen hyvistä puolista: ”Voi elää hyvää elämää, vaikka lapsi ei ole täydellisen terve.”
Ongelma- ja riskipuheesta olisi hyvä siirtyä lapsikeskeiseen adoptioprosessiin, jossa erityistarpeisen lapsen tarpeita pohdittaisiin mahdollisuuksien ja tuen näkökulmasta. Mitä paremmin adoptioneuvonta koetaan yhteistyöprosessina, sitä paremmin toteutuu hakijoiden mahdollisuus pohtia omia voimavarojaan ja toiveitaan.
Yhteistä kaikille vanhemmille oli se, että erityistarpeisen lapsen adoptio oli huolellisesti pohdittu ratkaisu. He korostivat sitä, että etukäteisvalmistautuminen erilaisiin sairauksiin ja vammoihin oli tärkeää. Vanhemmat kokivat, että adoptoimalla erityistarpeisen lapsen heillä oli enemmän valinnan vaikutusmahdollisuuksia ratkaisuissaan kuin heillä, jotka odottivat lähtökohtaisesti tervettä lasta.
Tietoinen ratkaisu suojaa ja tukee vanhempia sopeutumisessa erityistarpeisen lapsen vanhemmuuteen. Aiemmassa tutkimuksessa on todettu, että erityistarpeisen lapsen adoptoineet vanhemmat eivät koe samanlaista stressiä ja häpeää tilanteesta kuin biologisen erityistarpeisen lapsen saaneet vanhemmat kokevat kriisivaiheessaan.
Aiemmassa tutkimuksessa on osoitettu myös, että lapsen tarvitsevuuteen painottuvalla etukäteisvalmistautumisella ja itsenäisen valinnan mahdollisuudella on iso vaikutus positiivisen adoptiokokemuksen saavuttamiseen.
Päivin haastattelemat vanhemmat olivat tehneet merkittävää valmistautumistyötä ja työskennelleet erityistarpeisiin liittyvien mielikuvien, ajatusten ja ennakkoluulojen kanssa ennen lapsen tuloa perheeseen. Käytössä olevat menetelmät – tausta- ja terveystietolomakkeen täyttäminen, lääkärinluennolle osallistuminen ja keskustelut sosiaalityöntekijän kanssa – ovat olleet tehokkaita, ja haastatellut vanhemmat ovat pitäneet niitä hyödyllisinä ja tärkeinä.
Vanhemmuuden kertomukset
Kaikki tutkimukseen osallistuneet vanhemmat kuvasivat perhe-elämää myönteisesti. Onnea elämään toi mahdollisuus seurata lapsen kasvua ja kehitystä. Tavallinen arki sai suuren arvon, ja vanhemmat korostivat kodin ja siellä tapahtuvan läsnäolon merkitystä.
Monen mielestä elämä oli paljon parempaa kuin mitä he olivat odottaneet. Myös vastuu ja huolenpito liitettiin arjen onnellisuuteen. Vanhemmat määrittelivät omaa onnellisuuttaan myös vaikeiden kokemusten avulla, eikä se vähentänyt onnellisuuden kokemusta. He kuvasivat vanhemmuuttaan tavallisen kautta: heille heidän oma arkensa oli tavallista, vaikka se sisälsi paljon tekijöitä, joita muissa perheissä ei koettaisi tavallisiksi.
Vanhempien kertomuksissa oli mukana myös paljon puhetta vaikeuksista ja ongelmista. Heillä oli vahvat odotukset omasta ”hyvästä vanhemmuudesta”. He olivat asettaneet itse itselleen täydellisen vanhemman odotuksia, ja tästä aiheutui suuria paineita. Moni pohti, onko hän riittävän hyvä vanhempi ja tunsi huolta ja epävarmuutta onnistumisestaan isänä tai äitinä.
Kuormittavuuden kertomuksissa korostuivat adoptioerityiset tarpeet. Vanhemmat olivat kohdanneet tilanteita, jotka ovat tyypillisiä traumaattisista ja turvattomuuden kokemuksista kärsiville lapsille. Arjessa tuli kiinnittää erityistä huomiota mm. aikuisen toiminnanohjauksen tarpeeseen, asioiden ennakoimiseen, tarkkoihin rutiineihin, asioiden selittämiseen, asioiden järjestyksessä pitämiseen ja uusiin tilanteisiin valmistautumiseen. He kokivat olleensa huonommin valmistautuneita näihin adoptioerityisiin tarpeisiin kuin lapsen fyysisiin erityistarpeisiin. He kertoivat hämmennyksestään siitä, kuinka paljon lastenkotiolosuhteilla oli merkitystä lapsen hyvinvointiin.
Arjen haasteiden lisäksi vanhemmat kokivat surua ja tuskaa lapsensa aiemmista vaikeista kokemuksista. Ulkopuoliset eivät ymmärtäneet lapsen turvattomuudesta johtuvaa käytöstä ja sen vaikutuksista arkeen ja elämään. Vanhemmat joutuivat selittelemään lapsen käytöstä ja omaa toimintaansa niin läheisille kuin viranomaisille.
Vanhempien puheessa heidän omat henkiset voimavaransa olivat tärkeitä selviytymisen tukipilareita. Heille oli tärkeää kyetä pohtimaan vaikeita tilanteita ja tunteita ja nähdä elämä myönteisessä valossa. Vanhemmilla oli hyvin samanlaisia selviytymisen keinoja kuin Kirsi Lonkan (1999) kokoamassa erityislasten vanhempien kirjoittamissa tarinoissa: tunteiden läpikäyminen, mielikuvien ja ajatusten työstäminen, epäitsekkyys ja itsestä huolehtiminen, yhteisöllisyys, nykyhetkessä eläminen ja tietoinen läsnäolo, kärsivällisyys ja ikävien tunteiden jalostaminen sekä elämänfilosofia, usko ja merkityksen näkeminen.
Tärkeimpänä sosiaalisen tuen muotona vanhemmat kokivat perheen sisäisen tuen ja erityisesti puolisolta saatavan tuen. Myös tiivis ja läheinen suhde oman lähiverkoston kanssa koettiin tärkeäksi voimavaraksi arjessa ja siinä selviytymisessä.
Adoptioerityiset tarpeet toivat avun pyytämiseen omat haasteensa. Vanhemmat kertoivat, että lapsen fyysinen tarvitsevuus ei juurikaan ollut esteenä hoitoavun saamiselle, läheiset selvisivät lääkkeistä ja apuvälineistä. Lapsen tunne-elämän tarvitsevuus vaikutti siihen, oliko mahdollista jättää lapsi isovanhempien tai muiden läheisten luokse hoitoon.
Vertaistuella on suuri merkityksen vanhempien jaksamiselle. Vanhempien kokemus on, että kukaan muu kuin toinen adoptiovanhempi ei voi ymmärtää minkälaista on odottaa lasta kauan ja kasvattaa adoptiolasta. Muille adoptiovanhemmille ei tarvitse selitellä. Erityistarpeisten lasten vanhemmille on omia vertaisryhmiä. Tutkimukseen osallistuneet vanhemmat näkivät kuitenkin itsensä ensisijaisesti adoptiovanhempina eivätkä erityistarpeisen lapsen vanhempina, ja kiinnittyivät vahvasti muihin adoptiovanhempiin erityistarpeista riippumatta.
Tuen tarpeen tunnistaminen
Perheiden asiakkuus adoptioneuvonnassa jatkuu myös lapsen tulon jälkeen. Vuoden 2012 adoptiolain mukaan adoptioneuvonnan tuen tulee perustua vanhempien ja lasten tarpeisiin. Tutkimukseen osallistuneet vanhemmat kokivat adoption jälkeisen neuvonnan tuen vähäisenä. Monet haastatelluista olivat sitä mieltä, että kotikäynnit olivat lähinnä tietojen keräämistä synnyinmaan edellyttämää raporttia varten.
Vanhemmat kertoivat haastatteluissa kokemuksistaan siitä, että neuvolassa, päivähoidossa ja koulussa ei ole riittävästi tietoa ja ymmärrystä adoptiolasten erityisyydestä ja tarvitsevuudesta. Sama huoli on adoption parissa työskentelevillä ammattilaisilla. Vanhemmilta on vienyt paljon voimavaroja toimia lastensa asianajajina sekä myös se, että heidän ymmärrystään ja kokemustaan lapsen tarpeista on toistuvasti aliarvioitu. Tutkimukseen osallistuneet vanhemmat kertoivat joutuneensa kohtaamaan omaan vanhemmuuteen ja kasvatukseen kohdistuvaa kyseenalaistamista. Heidät saatettiin ohjata perheneuvolaan, vaikka he itse kokivat tarvitsevansa tukea lastenpsykiatriasta.
Päivin johtopäätös tutkimuksen perusteella on, että sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa ei tarkastella lapsen ja perheen tarpeita kokonaisuutena. Oikea-aikaiselle ja traumataustaisen lapsen tarpeita ymmärtävälle tuelle on ilmeinen tarve. Tarpeet tunnistava ja ennaltaehkäisevä lähestymistapa säästäisi monen perheen huolta lapsen pärjäämisestä. Tämä tulisi huomioida myös tulevassa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmämuutoksessa.
Väitöskirjan loppuun Päivi kokosi haastateltujen vanhempien kokemuksiin perustuvat tärkeimmät käytännön työn kehittämisen kohteet:
- Adoptiota edeltävän adoptioneuvonnan ja -valmennuksen edelleen kehittäminen
- Adoption jälkeisen adoptioneuvonnan kehittäminen
- Adoptioerityisten tarpeiden esiin tuominen nykyistä vahvemmin myös muiden lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten työhön
- Vertaistuen ja läheistoiminnan kehittäminen edelleen
- Adoptio-osaamiskeskuksen perustaminen
Adoptio-osaamiskeskukselle on nähty tarvetta jo aiemmin (mm. Vahke-hanke 2009). Adoption merkitys lapselle tulisi nähdä kokonaisvaltaisesti: biologiset, fyysiset, kehitykselliset, käyttäytymiseen liittyvät, emotionaaliset ja sosiaaliseen kehitykseen liittyvät asiat kytkeytyvät yhteen ja vaikuttavat toinen toisiinsa. Adoptioperheen tilannetta ei pidä katsoa vain yhdestä näkökulmasta, vaan kokonaisvaltaisesti, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus huomioiden.
Päivi Pietarila: Erityistarpeisen lapsen adoptoiminen vanhempien kokemana. Tutkimus adoptiovanhemmuuden rakentumisesta ja erityistarpeisuuden merkityksestä. Acta electronica Universitatis Lapponiensis, nro 320.
Yhteiset Lapsemme ry järjestää 26.4. webinaarin, jossa Päivi Pietarila kertoo väitöstutkimuksestaan.
Takaisin aihealueeseen: Adoptio, Koulu ja kasvatus, Lastensuojelu, Moninaisuus, verkkolehti