Yhteiset Lapsemme 1/2020: Kerhossa on kivaa, koska kaikki muutkin ovat adoptoituja
Teksti ja kuva: Ruska Kumpulainen
Elokuussa 2019 starttasi Yhteiset Lapsemme ry:llä 9-12-vuotiaille adoptoiduille lapsille suunnattu kerho, jonka vetäjinä toimi adoptiotoiminnan suunnittelija Martha Vuori, vapaaehtoisena ohjaajana adoptioisä Kari Jagt sekä sosionomiopiskelija Ruska Kumpulainen. Kerho kokoontui syksyn aikana yhteensä viisi kertaa.
Ensimmäisellä kokoontumiskerralla oli hyvä sää, joten lähdimme Hesperian puistoon tutustumaan toisiimme erilaisten leikkien kautta. Tämän jälkeen suuntasimme lähistölle minigolfaamaan. Palasimme toimistolle syömään välipalaa ja laatimaan kerholle yhteisiä pelisääntöjä, jotta kaikilla kerholaisilla olisi mahdollisimman mukava ja turvallinen olo kokoontumiskerroilla. Lopuksi eläydyimme satukirjaan, josta keskustelimme yhteisesti.
Syyskuun kokoontumiskerta alkoi toimistolta, josta suuntasimme Töölönlahdelle ulkoilemaan ja kokeilemaan erilaisia kiipeilytelineitä. Ulkoilun jälkeen herkuttelimme pizzaa toimistolla ja tutustuimme adoptiolapsesta kertovaan satukirjaan. Lapset kertoivat omia kokemuksiaan adoptiosta sekä omasta perhekäsityksestään ja lopuksi lapset saivat piirtää oman perheensä.
Lokakuussa oli vuorossa lasten toivoma retki Megazoneen, jossa lapset pääsivät pelaamaan futuristista laserpeliä uv-valoin valaistulla labyrinttimaisella kaupunkiareenalla. Ensimmäisellä kierroksella kerholaisten ryhmä jäi häntäpäähän pisteissä. Toisella kierroksella noustiin upeasti voittoon – olisiko syynä ollut ryhmähengen vahvistuminen? Tämän kerhopäivän tarkoituksena olikin nimittäin kerhon yhteishengen vahvistaminen, jotta jokainen tuntisi itsensä osaksi porukkaa.
Marraskuun kerhotapaaminen sattui sopivasti Halloweenin aikaan, joten suuntasimme Teatterimuseolle Kummitusjuhliin. Juhliin sai pukeutua teemaan mukaisesti ja siellä suoritettiin erilaisia tehtäviä ja leivottiin halloweenherkkuja sokerimassasta. Oppaina toimivat Kallion lukiolaiset. Tällä kerralla leipomisen lisäksi suosituin oli teatterilava, jonka pukuhuoneessa sai käydä pukeutumassa, mitä erikoisimpiin teatteriasuihin. Ja rohkeimmat saivat mennä lavalle oikein esiintymään! Osa lapsista otti sen sijaan haltuun valo- ja äänimestarin hommat. Teatterilavan valoja ja ääniä säädettiin hyvinkin monimutkaisen ja teknisen pöydän äärellä – mutta nykyajan lapsille ei kai mikään tekninen tuota vaikeuksia!
Viimeisellä kerralla saatiin vieraiksi kaksi aikuista adoptoitua kertomaan itsestään. Lapsilla oli mahdollisuus keskustella vieraiden kanssa ja esittää heille kysymyksiä. Keskusteltavaa vieraiden kanssa riitti ja viisaita sanoja vaihdettiin puolin ja toisin. Oli hienoa huomata, kuinka lapset saivat kannustusta näiltä upeilta aikuisilta esikuvilta. Yhteisesti usein todettiinkin, että minäkin olen kokenut tuon asian – adoptoituina kun heitä yhdistää yllättävän moni asia.
Viimeisellä kerralla pidettiin myös päätösjuhlat nyyttärikestein tanssin ja musiikin tahtiin. Menoa ja iloa ei sitäkään koskaan puuttunut tästä porukasta! Vauhtia, naurua ja uusia – ehkä elämänmittaisiakin ystävyyssuhteita solmittiin.
Lasten palaute kerhosta oli hyvin suoraa: kerhon olisi pitänyt ehdottomasti olla useammin – ainakin kerran viikossa! Parasta adoptiolasten kerhossa oli lasten mielestä kuitenkin se, että kaikki muutkin olivat adoptoituja. Turvallisessa ryhmässä keskusteltiin useaan otteeseen omista kokemuksista adoptoituna olemisesta. Välillä puhuttiin hyvinkin syvällisesti esimerkiksi ennakkoluuloista, rasismista, perhesuhteista ja adoptoidun identiteetistä suomalaisuuden ja synnyinmaan suhteen. Lapsilla olikin mahdollisuus halutessaan myös jakaa ajatuksiaan synnyinmaastaan. Useampi lapsista halusi kertoa muille, missä oli syntynyt tai missä lastenkodissa oli asunut ennen adoptiota. Voisi kuvitella, että tällaisessa vertaisessa ryhmässä ajatusten jakaminen ja muiden kokemusten kuunteleminen, kohottaa itsetuntoa ja vahvistaa ajatusta siitä, että minä en ole ainut ”erilainen” – on muitakin adoptoituja, joilla on samanlaisia kokemuksia kuin minulla.
Kaikkein tärkein viesti lapsilta oli, että on tärkeää, että voi joskus olla ”omassa porukassa”, jossa muut ymmärtävät ja ovat kokeneet ja ihmetelleet samoja asioita.
Kirjoittaja on sosionomiopiskelija Laurea ammattikorkeakoulusta. Hän suoritti opintoihin liittyvän harjoittelujakson Yhteiset Lapsemme ry:ssä syksyn 2019 aikana ja osana harjoittelua toimi ohjaajana adoptiolasten kerhossa.
Takaisin aihealueeseen: Adoptio, Moninaisuus, Rasismi, Vapaaehtoistyö, verkkolehti