Näyttelijät lavalla Elämä kädessä -esityksessä. 04/11/2020 - , , , ,

Työn, ihmisyyden ja elämän pohdintaa teatteria tehdessä

Teksti: Henrietta Pihlaja

Minulle on tärkeää, että töissä pääsee tekemään oman näköisiä ja omalta tuntuvia juttuja. Sellaisia, joille kokee olevansa annettavaa, jotka inspiroivat ja tuntuvat merkityksellisiltä sekä omien arvojen mukaisilta. Keväällä työhaastattelussa kerroin olevani teatteriharrastaja ja draamakasvattaja. Jotkut menevät eteenpäin uraorientoituneesti, miettien mistä olisi eniten hyötyä ja mikä näyttää hyvältä CV:ssä. Itse olin mennyt eteenpäin tehden asioita, joista pidän ja joista välitän – ja kuinka ollakaan – niistä on osoittautunut olevan valtavasti hyötyä, mennessä juuri sellaisia asioita kohti, joilla on itselleen merkitystä. Niin päädyin Yhteiset Lapsemme ry:lle töihin, ja sitä kautta pääsin mukaan Birgit Tapaninen Baltzarin ohjaamaan Elämä kädessä -teatteriproduktioon.

Näyttelijät lavalla Elämä kädessä -esityksessä.
Olemmeko pakotettuja elämään laatikoissa vai voimmeko itse valita oman tiemme?
KUVA: Henrietta Pihlaja

Lähtökohtaisesti en keväällä valmistumisen jälkeen hakenutkaan vain töitä – hain töitä, jotka ovat arvojeni mukaisia, joista uskon nauttivani ja joiden merkityksen takana voin seistä. Yhteiset Lapsemme ry edustaa arvojani, ja ajaa asioita, jotka ovat minulle äärimmäisen tärkeitä. Niin teki myös Elämä kädessä -produktio. Olin valtavan innoissani, että pääsin tekemään työkseni teatteria, sillä teatteri on ollut intohimoinen harrastukseni jo vuosia. Elämä kädessä oli mahdollisuus, jota en ollut uskoa todeksi. Tuntui, kuin kaikesta, jota olin tähän mennessä tehnyt vapaaehtoisesti omalla ajalla olikin yllättäen tullut myös leipätyöni – niin järjestötoiminnasta kuin teatteristakin.

Elämä kädessä -esityksessä pohdittiinkin muun muassa juuri tätä: onko elämässä elämisen arvoista ja tarkoituksenmukaista suorittaa tutkintoja ja tehdä uraa vain niiden itsensä vuoksi? Olisiko mahdollista elää yhteiskunnan luomien odotusten sijasta asioista, jotka ovat itselle aidosti merkityksellisiä? Esityksessä näkyi kasvutarinoita lapsesta aikuiseksi kaikkine kipuiluineen: aitoja, herkkiä, rohkeita ja rehellisiä tarinoita esiintyjien omilta poluilta. Se avasi monenlaisten ihmisten matkaa ihmisyydessä kaikkine sävyineen, niin ahdistuksineen, suruineen, uteliaisuuksineen, pohdintoineen, havahtumisineen sekä onnen- ja rakkaudentunteineen. Tämä kaikki kietoutui silmiemme edessä yhtenäiseksi tarinaksi elämästä, ollen samaan aikaan sekä henkilökohtaista että universaalia, kertoen ajattomasti tästä ajasta, ja niin yksilöistä kuin meistä kaikista.

Näyttelijät lavalla esityksen jälkeen. Nainen jakaa näyttelijöille kukkakimppuja.
Ikimuistoisen ensi-illan jälkeen kaikilla oli hymy herkässä. Henrietta Pihlaja (keskellä) jakaa kukkia esiintyjille. KUVA: Salla Kallio

Vaikka itse hyppäsin työryhmään aivan viimeisillä metreillä parin viimeisen kuukauden aikana, tunsin olevani omieni parissa. Tunsin myös voivani seisoa tekemäni työn takana, sillä tiesin siinä yhdistyvän kaiken minulle tärkeän: taiteen ja luovuuden, yhteiskunnan valmiiden mallien kritisoimisen ja halun vaikuttaa niihin, sekä ennen kaikkea ihmisyyden arvon. Olinpa sitten taiteilija, erityisavustaja, opettaja, järjestötyöntekijä, tutkija tai vain minä ilman sen kummempia titteleitä, on minulle kaikista tärkeintä, että voin tavalla tai toisella edistää sellaisen yhteiskunnan toteutumista, jossa jokainen saisi tulla arvostetuksi omana itsenään.

Näytelmä toikin esiin, miten yhteiskunta painostaa tietynlaiseen olemiseen, kiireeseen, kilpailuun ja yksin pärjäämiseen lapsesta asti. Esitys kannusti vallalla olevien normien sijasta pysähtymään läsnä olevien asioiden äärelle sekä säilyttämään häpeilemättömän uteliaisuuden loppuun asti, omana itsenämme, silti muihin tukeutuen. Se kertoi avoimesti, kuinka joskus käydään syvällä, mennään kauas nähdäkseen lähelle, eksytään tieltä ja taistellaan oikeuksien puolesta.

Kaiken kiireen ja stressin keskellä esitysviikolle pysähtyminen muistutti myös minua, että jos tahdon tehdä töitä minulle merkityksellisten asioiden toteutumiseksi, pitää minun muistaa huolehtia myös itsestäni. Ilman omien tarpeiden rehellistä kohtaamista, ei riitä jaksaminen eikä kyky olla toisten tarpeita varten.

Näyttelijät lavalla Elämä kädessä -esityksessä. Näyttelijät katsovat ylöspäin samaan suuntaan.
Majakkana katse kohti tulevaisuutta.
Ihmisiä kohottamassa maljaa.
Ensi-iltajuhlaa. Birgit Tapaninen Baltzar (vas.), Wilkie Chiu ja Hanna Lehtinen.

Kuvat: Salla Kallio, 2020

Kirjoittaja toimii järjestötyöntekijänä Yhteiset Lapsemme ry:ssä STEA:n Paikka auki II -ohjelman rahoituksella.

Tagit

Takaisin aihealueeseen: , , , ,