Blogi 6/2021: Tukiperheenä toimimisen rikkaus ja haasteet
Kerron omasta ja perheeni kokemuksesta tukiperheenä. Matkamme tukiperheeksi alkoi hyvin erityislaatuisella ja unohtumattomalla tavalla. Kohtasin tulevat tukiperhe”lapseni”, kun olin vielä töissä alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa. Olin työskennellyt vuoden 2015 pakolaiskriisistä asti eri vastaanottokeskuksissa ja perheryhmäkodeissa. Olin kohdannut vuosien aikana lukuisia turvapaikanhakijalapsia ja -nuoria, jotka kaikki jättivät mieleeni ja sieluuni pienen jäljen.
Kohtaaminen
Vastaava ohjaaja soitti, kun olin menossa iltavuoroon ja kertoi että kaksi lasta odotti poliisiasemalla. Minun tehtäväni oli hakea heidät, joten lähdin saman tien poliisiasemalle. Olin hakenut poliisiasemalta useita lapsia ja nuoria, mutta tämä kohtaaminen oli erilainen. Pienempi sisaruksista juoksi luottavaisesti luokseni heti, kun kerroimme sisaruksille, että he lähtevät mukaani.
Marjo on kolmen lapsen äiti Helsingistä ja hän toimii perheensä kanssa tukiperheenä kahdelle turvapaikanhakijalapselle.
Ammatiltaan hän on lastensuojeluun ja monikulttuuriseen työhön erikoistunut sosionomi, mutta on tällä hetkellä äitiyslomalla.
Kävelimme käsi kädessä autolle ja olin kiitollinen siitä, että meillä oli yhteinen kieli. Pystyimme heti kommunikoimaan ja tuntui että luottamus syntyi sillä sekunnilla. Tuin sisaruksia vastaanottokeskukseen asettumisessa ja vietin heidän kanssaan paljon aikaa. Olin kuitenkin ammatillisessa roolissa ja kohtelin heitä kuten muitakin vastaanottokeskuksen lapsia ja nuoria. Sisarukset eivät jääneet vastaanottokeskukseen, vaan joutuivat siirtymään parin viikon päästä muualle.
Prosessi alkaa
Sisarukset lähtivät ja kun olin hyvästellyt heidät, menin kotiin töistä itkien koko kotimatkan. Olin luvannut heille, että tulisin tapaamaan heitä heidän uuteen asuinpaikkaansa. Muutama kuukausi sisaruksien lähdön jälkeen vierailu toteutui ja tapasin sisarukset, jotka juoksivat innoissaan syliini. Tämän hetken jälkeen päätin, etten voi mitenkään jättää näitä sisaruksia pysyvästi pois elämästäni.
Päätin ottaa yhteyttä Yhteiset Lapsemme -järjestöön, joka oli tuttu työni kautta. Kerroin, että haluan alkaa tukiperheeksi näille sisaruksille ja prosessi lähti käyntiin. Vaihdoin työpaikkaa vastaanottokeskuksesta lastensuojeluntyöhön ja tuntui että oli sopiva hetki ryhtyä tukiperheeksi.
Meni pari kuukautta ja saimme aloitustapaamisen sisarusten kanssa pidettyä minun kodissani. Tilanne oli erilainen, koska olimme kotonani ja omat lapseni olivat paikalla. Sisarukset olivat ohjaajan kanssa ja minä en enää ollut ohjaajan roolissa, vaan tukiperheenä omien lasteni kanssa. Kaikkia jännitti selvästi, mutta onneksi lapseni ovat hyvin samanikäisiä kuin sisarukset, joten yhteinen sävel lasten kesken löytyi pian.
Tukiperheen dynamiikka
Ensimmäinen tapaaminen järjestyi hyvin pian aloitustapaamisen jälkeen. Leivoimme kotona ja pelasimme pelejä. Ulkona oli kamala kaatosade, joten oli hyvä syy olla vaan kotona ja lasten tutustua rauhassa. Sisarukset olivat tässä vaiheessa jo oppineet auttavasti suomea, joten kannustin myös suomen puhumiseen. Lapset aivan luonnollisesti myös sekoittivat eri kieliä keskenään ja kaikki ymmärsivät toisiaan.
Koronavuosi rajoitti tapaamisiamme, mutta pidimme yhteyttä puhelimitse ja onnistuimme myös saamaan ihania tapaamispäiviä. Saimme ikimuistoisia hetkiä kesältä Linnanmäen SeaLifessa mereneläviä katsomassa ja Hakaniemen rannassa jäätelöä syömässä. Kotimme läheinen jalkapallokenttä oli kovassa käytössä. Sain kolmannen lapseni loppukesästä 2020 ja tapasimme sisarukset vauvan kanssa. Vauva herätti ihastusta sisaruksissa.
Tukiperheenä olen myös yhteydessä työntekijöihin ja sisarusten lailliseen edustajaan tarvittaessa. Kerran kahvittelimme sisarusten edustajan kanssa ja kävimme läpi tärkeitä asioita, joita oli noussut esille sisarusten kanssa. Näistä asioista piti tietenkin puhua. Koska olen työskennellyt vuosia vastaanottokeskuksessa, tiedän hyvin tarkasti mitä ohjaajien ja edustajien työnkuvaan kuuluu. Tiedän rajani tukiperheäitinä, enkä puutu virallisiin asioihin enkä prosesseihin. Sisarusten edustaja oli minulle tuttu vastaanottokeskusajoilta ja totesi minulle, että eikö ole ihanaa, kun saat olla vaan äiti. Ja se on ihaninta, saan olla tukiperheäiti. En missään nimessä biologinen äiti, mutta äitihahmo tai varaäiti.
Kaikki on edennyt luontevasti ja pakottamatta. On ollut hienoa huomata, kuinka tukisuhde ja side on pysynyt vahvana koronavuodesta ja välimatkasta huolimatta. Tiedän, että saamme vielä paljon yhteisiä ilon ja naurun hetkiä. On ollut myös mukava huomata, että surusta tai ikävästä on voitu puhua yhdessä. Olen saanut olla olkapäänä ja tukena myös vaikeampina hetkinä.
Parasta tukiperheenä olemisessa on se, ettei minun tarvitse olla missään roolissa tai työnkuvan rajoissa. Saan olla ihan oma itseni ja äiti, lapseni saavat olla tapaamisissa mukana ja saamme olla kotonani. Tukisuhde ei kuormita minua, emmekä viestittele jatkuvasti lasten kanssa. Annan tilaa heille elää normaalia arkeaan ja toisinpäin. Tapaamisemme ovat rentoja ja teemme samoja asioita, mitä muutenkin tekisimme vapaapäivänä lasteni kanssa. Lapseni ja sisarukset ovat ystävystyneet upealla tavalla. Uskon myös, että tukiperheenä tarjoamme pysyvyyttä ja turvaa sisaruksille. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tukisuhde jatkuu läpi elämän, tuntuisi teennäiseltä lopettaa, kun sisarukset täysi-ikäistyvät. Tulen olemaan tukiperheäiti heille ikuisesti. <3
Suosittelen tutustumaan tukiperhetoimintaan ammattitaitoisen ja osaavan Yhteiset Lapsemme ry:n kautta. Tukiperheenä voit tuoda pysyvyyttä ja antaa turvallisen aikuisen ja kodin energiaa sitä tarvitseville lapsille ja nuorille.
Marjo
Takaisin aihealueeseen: Blogi, Maahanmuutto, Pakolaisuus, Vapaaehtoistyö