Nuoria ylioppilaslakit päässä istumassa portailla. 01/10/2020 - , , , , ,

Meidän kaikkien yliopisto? Opiskelijajärjestö toimii rasismia vastaan

Teksti: Henrietta Pihlaja

Rasismia ilmenee myös yliopistolla, mutta yksikään opiskelijajärjestö ei ole ottanut sen aiheuttamia ongelmia ja purkamista varsinaiseksi asiakseen ennen kuin Students of Color ry perustettiin. Järjestön yhdenvertaisuusvastaava Hekma Peltonen, 23, kertoo, miten ja millaisiin asioihin yliopistomaailmassa täytyy puuttua.

Students of Color ry – tuttavallisemmin SOCO – on Helsingin yliopiston opiskelijoiden loppuvuodesta 2019 perustama järjestö, joka on saanut tuoreudestaan huolimatta jo näkyvyyttä esimerkiksi Ylellä ja Helsingin Sanomissa. Yhdistyksen tarkoituksena on toimia etniseen ja näkyvään vähemmistöön kuuluvien opiskelijoiden tuki- ja edunvalvontajärjestönä. Näkyvyyden saanti on ennen kaikkea merkki siitä, että kyseisenlaiselle järjestölle on ollut tarvetta.

Black Lives Matter -kampanjoinnin aikana sekä näkyvä että rakenteellinen rasismi ovat olleet paljon pinnalla, ja SOCO on rasismia vastaan kamppailevana järjestönä saanut paljon yhteydenottoja. Yliopiston ulkopuolelle levinnyt medianäkyvyys ei ole kuitenkaan johtanut siihen, että itse etniset vähemmistöt ja kaikkia arvostava kohtelu olisivat tulleet aidosti nähdyiksi.

”Jos te annatte meille meidän yhdenvertaisuuden, me voidaan antaa teille vaikka meidän kaikki medianäkyvyys”, kommentoi asiaa Hekma Peltonen, neljännen vuoden oikeustieteiden opiskelija ja Students of Colorin hallituksen yhdenvertaisuusvastaava.

Tehtävää on siis vielä paljon, eikä pelkkä medianäkyvyys riitä rasismin kitkemiseksi yliopistolta.

Miksi SOCO peustettiin ja mitä se tekee?

“SOCO:n perustaminen lähti alun perin siitä, että oli tällainen Facebook-ryhmä, jossa oli eri etnisistä taustoista, valtaväestöstä poikkeavia opiskelijoita. Sieltä lähti idea, että tällaiselle olisi tarvetta, koska kaikilla meillä oli tosi paljon koko elämän ajalta sellaisia yhdistäviä kokemuksia, miten me ollaan kasvettu ja oltu vuorovaikutuksessa suomalaiseen valkoisuuden normiin ja muuhun”, Peltonen kertoo.

Tämä sitaatti yhdistyksen perustamisesta kiteyttää jo varsin hyvin, kuinka niin suomalaisessa yliopistossa kuin yhteiskunnassakin suomalaisuus yhdistetään edelleen vaaleaan ihonväriin, vaikka todellisuus on paljon muutakin.

Peltonen ei itse ole SOCO:n perustajajäsen, mutta hän tempautui mukaan ensimmäistä hallitusta valittaessa, SOCO:n hallituksen puheenjohtajan, ystävänsä Jenny Kasongon kautta. Syy hakeutua mukaan hallitustoimintaan lähti Peltosen tarpeesta päästä ajamaan itsellensä jo pitkään tärkeiksi kokemiaan asioita, ja saada vertaisryhmä, jollaista ei ollut vielä yliopistolta löytänyt.

”Kun mä hain yliopistoon, mä ajattelin, että siellä mä voin käydä vertaisten kanssa tosi hyviä yhteiskunnallisia keskusteluja. Siihen meni hetki, ennen kuin mä löysin sen foorumin, mutta SOCO on se foorumi”, Peltonen toteaa ja painottaa, kuinka merkityksellinen SOCO on hänelle myös yhteisönä.

Vaikka yhdistyksen on alun perin ollut tarkoitus toimia lähinnä vain keskustelufoorumina ja vertaistukiryhmänä, on toimintakenttä muodostunut paljon laajemmaksi hyvin nopeasti. Yhdistyksen toimijat eivät ole voineet nimittäin jättää yliopistomaailmassa vallitsevia konkreettisia yhdenvertaisuusongelmia huomiotta, ja niihin on ollut pakko puuttua.

Jo ennen SOCO:n varsinaisen toiminnan aktivoitumista julkaistiin artikkeli Luennoilla kuulee rasistista kieltä (yle.fi/uutiset 13.1.2020), jossa käsiteltiin valkoiseen normiin sopimattoman opiskelijan kokemuksia yliopistossa. Artikkelissa esiin tulleet konkreettiset esimerkit yliopistossa tapahtuvasta rasismista olivat niin huomiota herättäviä ja hälyttäviä, että eri tiedekuntien henkilökunta ryhtyi ottamaan yhteyttä SOCO:on ja pyytämään heiltä apua näiden asioiden parantamiseksi. Näin ollen SOCO:sta kehittyi jo alkutaipaleillaan vertaisyhdistyksen lisäksi myös vaikuttamis- ja edunvalvontayhdistys.

SOCO:n toiminta pyrkii olemaan mahdollisimman inklusiivista ja se tarjoaa tukea ja selvitysapua häiritsevää kieltä ja kohtelua yliopistossa kohdanneille, vaikkeivat he olisi SOCO:n jäseniä. Toimintaan saavat osallistua myös muut kuin Helsingin yliopiston opiskelijat, mutta fokuksen ollessa nimenomaan korkeakouluissa opiskelussa, on opiskelijastatus melko olennainen – ei kuitenkaan välttämätön.

”Me tarjotaan ihan keskusteluseuraa, vertaistukikeskusteluja, sellaisia turvallisia tiloja, missä voidaan käydä läpi helposti yli vuosikymmeniäkin kestäneitä traumoja näitten asioitten kanssa”, Peltonen kertoo.

Vaikka tapahtumat ovat kaikille avoimia, on vertaistukikeskusteluissa huomioitava, että ilmapiirin on pysyttävä kaikille turvallisena. Kehitteillä onkin parhaillaan myös anonyymi raportointikanava, johon voi ilmoittaa eriarvoistavasta, toiseuttavasta, häiritsevästä ja rasistisesta toiminnasta.

SOCO on saanut paljon pyyntöjä esimerkiksi erilaisiin paneelikeskusteluihin, asiantuntijanäkemyksen antajaksi muun muassa koulutusten suunnittelutyöhön, sekä yhteistyökumppaniksi erilaisiin tapahtumiin, niin yliopistojen väliseen, sisäiseen kuin yhteiskunnalliseenkin toimintaan. Huomio ja kiinnostus SOCO:n ajamaa asiaa kohtaan ovat tuntuneet merkitykselliseltä ja hienolta, mutta saaneet aikaan myös ristiriitaisia tuntemuksia:

”Se on toisaalta herättänyt huolen, että kuinka paljon meillä kasvatuksen ammattilaisia koulutetaan itseasiassa antirasistiseen pedagogiikkaan tai antirasistiseen työhön, jos täältä meiltä opiskelijajärjestöstä löytyy parempi asiantuntemus näihin kysymyksiin kuin koulutetuilla tiedekuntien ammattilaisilla.”

Kokemusasiantuntijuutta toki löytyy, mutta joskus Peltosen mielestä pitää muistutella, että järjestön toimijat ovat kuitenkin vasta opiskelleet yliopistossa yhdestä viiteen vuoteen.

”Toivoisi, että se parempi tieto olisi alan ammattilaisilla, mutta nyt on valitettavasti joutunut huomaamaan, ettei se ole ihan näin.”

Rasismi yliopistolla

Kysyin Hekma Peltoselta, kuinka rasismi oikein ilmenee yliopistolla – instituutiossa, jonka kuuluisi olla sivistyneiden, edistyksellisten ja vallankumouksellista nuorta, liberaalia energiaa puhkuvien sekä yhteiskunnan korkeimmin koulutettujen tyyssija. Sain monipuolisen vastauksen, jossa ilmenee, kuinka yliopistolla rasismi on yleinen ilmiö siinä missä muuallakin:

”Sitä saattaa törmätä tosi toiseuttavaan oppimateriaaliin. Ne saa ajattelemaan, että tää luennoitsija, joka näitä oppimateriaaleja käyttää, ei oo tullut ajatelleeksikaan, että tällä kurssilla voisi olla jotakuta muita kuin siihen valkoiseen normiin sopivia ihmisiä. Sen huomaa ehkä myös puheenparresta. Sit on edelleenkin semmoinen ongelma, että jotain hakaristitarroja käydään liimaamassa joihinkin yliopiston paikkoihin. Sen lisäksi tietysti ainejärjestöissä on edelleen joissain sitä perimää, että on rasistista kontenttia esimerkiksi sitsikulttuurissa.”

Sitsit – yliopisto-opiskelijoiden pöytäjuhlat – ovat yleensä ensimmäisiä uusille opiskelijoille järjestettäviä tapahtumia, joissa saatetaan vielä tänäkin päivänä noudattaa järkyttävän vanhentuneita ja toiseuttavia perinteitä. Syyn tähän Peltonen sanoittaa myös osuvasti:

”Yliopistomaailma heijastelee tavallaan koko koulutuspolkua ennen sitä. Et sit ku törmää siihen keskusteluun, et miksiköhän vähemmistöjä on vähemmän yliopistossa. No, vähemmistöjä hakee vähemmän yliopistoon. No mistä se johtuu? Tavallaan tuntuu, että yliopistomaailmassa halutaan välillä pestä kädet: että ongelma on se, ettei tuu hakijoita eri taustoista, vaikka se johtuu siitä, ettei heitä ole koko koulutusuralla kannustettu hakeutumaan juuri minnekään muualle kuin tietyille aloille.”

Jotkin yliopistossa ilmenevät rasismin muodot voivan olla hyvin radikaaleja ja kohdistua jopa henkilökunnasta opiskelijoihin:

”Esimerkiksi semmoinen, mikä tuntuu meistä aivan absurdilta on tää, et saako luennoitsijat käyttää n-sanaa. Niin ei tietenkään saa, mut silti tuntuu, et me kierretään kehää ja näitä kuulee hämmästyttävän usein. Et meillä on professori- ja tutkijatason ihmisiä, jotka ei tajuu sen sanan historiallista latausta ja merkitystä – ja sitä merkitystä, mikä sille tulee, kun se sanotaan tommoisessa käytännössä hyvin avoimessa tilaisuudessa.”

Opiskelijasta voi tuntua lähes mahdottomalta huomauttaa luennoitsijalle rasistisesta kielenkäytöstä, sillä valta-asema sen tason asiantuntijalla on hyvin suuri ja sama henkilö on vastuussa myös asiasta huomauttaneen opiskelijan arvosanoista. Helpommalta voi tuntua nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa, jos mikään ei etene ja täytyy kamppailla valtaa pitäviä vastaan sekä huutaa kuuroille korville.

”Yhdenvertaisen tilan rakentaminen ei pitäisi olla opiskelijoiden vastuulla. On hämmentävää, ettei tällaista asiaa saada kuntoon ikään kuin viran puolesta yliopistolta”, Peltonen toteaa.

Isona ongelmana asioihin puuttumisessa ja niiden muuttamisessa on, etteivät prosessit ole läpinäkyviä. Jos joku opiskelija laittaa kurssipalautetta, valittaa ylemmälle taholle tai vie häirintäkokemuksen opiskelijajärjestön eteenpäin vietäväksi, ei jatkotoimenpiteistä ja viestien viemisestä eteenpäin yliopistolla tule opiskelijalle itselleen mitään tietoa. Vaikka saisi vastauksena, että opiskelijajärjestö tai yksittäinen henkilökunnan jäsen vie asiaa eteenpäin, ei silti ole takeita, miten asiaan suhtaudutaan ja tehdäänkö sille mitään ylemmällä taholla.

Opiskelijoille voi myös olla epäselvää, kehen missäkin asiassa kannattaisi ottaa yhteyttä, sillä yliopistolla on paljon ja limittäin erilaisten järjestöjen, ylioppilaskunnan ja yliopiston tiedekuntien yhdenvertaisuusvastaavia.

Peltonen muistuttaakin, että myös huomiotta jättäminen voi olla ongelma: “Sekin on toiseuttamista, että tehdään tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmaa, ja sieltä sivuutetaan täysin kaikki tällaiseen valkoisuuden normiin sopimattomat henkilöt.”

Painavia sanoja yliopiston suuntaan

Kysyessäni, mitä Hekma Peltonen tahtoisi sanoa kanssaopiskelijoille, hän vastaa:

“Kaikki voi omalla toiminnallaan vaikuttaa hirveesti. Sä voit aina tarjota tukee ja liittolaisuutta – ainejärjestöissä, luennoilla, ihan kaikkialla. Sen lisäksi, kuka tahansa meistä voi opiskella tästä aiheesta. On hienoa, että halutaan kuulla tällaista kokemusasiantuntijuutta, mutta pitää aistia, milloin toinen ei ole valmis puhumaan omista henkilökohtaisista traumoista. On siis toivottavaa, että itse hankkii perustietoa näistä asioista. On myös ihan ookoo, että harmittaa, kun sanotaan etuoikeutetuksi. Myös mä huomaan jatkuvasti omia etuoikeuksiani. Siinä ei ole tarkoitus vähätellä sun asioita tai ottaa sulta mitään pois. Tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen, että sulla on joku tavallaan itsestäsi riippumaton tekijä, joka tekee susta etuoikeutetumman suhteessa johonkin muuhun ihmiseen. Mut se ei tarkota, että sä olisit syyllinen siihen. Sitä me tarkoitetaan, kun me puhutaan rakenteellisesta rasismista. Sitä ei pidä tahallaan ymmärtää väärin.”

Entä mitä tahtoisit sanoa yliopiston henkilökunnalle, Hekma?

“Tiedekunnalle ja siellä vaikuttaville henkilöille mä sanoisin, että mun mielestä on ainakin ihan kestämätöntä, että opiskelijajärjestöt, joissa toimii yksittäiset opiskelijat, joutuu olemaan enemmän valveutuneita näistä kysymyksistä, kuin te, jotka ootte opiskelleet vuosikymmeniä, ja saatte teidän työstänne oikeesti ihan tuntuvaa liksaa. Mä toivoisin, että te kehittäisitte omia valmiuksianne ja pohtisitte antirasistisen koulutuksen tuomista kehiin niille henkilöille, jotka on opetustilanteissa. Mä myös haluun sanoa, että pitää olla rohkeutta tuoda näitä kysymyksiä esiin, vaikka se koskisi sun kollegaa, tai vaikka te oisitte aina ennen pystyneet toimimaan tälleen.”

Loppuun Hekma vielä toteaa: “Mä haluisin painottaa oikeastaan aina sitä, että antirasismihan ei ole vaikeata. Et se on hämmentävää, miten se saadaan kuulostaa siltä, että se olisi kauhean vaikea tai monimutkainen kysymys. Ei siinä oo mitään vaikeeta, jos sä vaan haluut tehdä sen. Et joo, tietysti joistain asioista joudutaan luopumaan, vaikka jostain suoraan 30-luvulta tulevista sitsilaulusäkeistä. Mut tavallaan menetykset on hirveen pienet.”

STUDENTS OF COLOR RY (SOCO)
Lisätietoja Facebookista SOCO/Students of Color ry ja Instagramista @socohelsinki

Tagit

Takaisin aihealueeseen: , , , , ,