Yhteiset Lapsemme 3/2024: Kun adoptoitu saa lapsen – uutta tietoa EurAdop-konferenssista

Teksti: Anja Wikstedt
Kuva: Yhteiset Lapsemme ry:n kuva-arkisto / Isovanhempien ja lastenlastenleiri

Professori Elsbeth Neil East Anglian yliopistosta Iso-Britanniasta esitteli huhtikuussa 2024 Cambridgen EurAdopt-konferenssissa ryhmänsä tutkimusta, jonka tavoitteena on lisätä tietoa ja saada uutta ymmärrystä vanhemmaksi tulleiden adoptoitujen ja isovanhemmiksi tulleiden adoptiovanhempien tuen tarpeista ja selviytymiskeinoista.

Tulla adoptoiduksi ja tulla vanhemmaksi ovat molemmat merkittäviä elämäntapahtumia. Tutkimuksessa fokuksena oli se, miten adoptoidut kokevat oman adoptiotaustansa ja vanhemmaksi tulemisen. Tutkimukseen osallistui 40 adoptoitua, 20 äitiä ja 20 isää, sekä 43 isovanhempaa, 23 isoäitiä ja 20 isoisää. Adoptiot olivat toteutuneet vuonna 1989 ja sen jälkeen, adoptioiät vaihtelivat alle vuoden ikäisistä 12-vuotiaina adoptoituihin. Adoptioista vain yksi ei ollut kotimaan adoptio, ja kaksi kolmasosaa oli adoptoitu lastensuojelujärjestelmän kautta. Taustaltaan 32 adoptoiduista oli valkoisia brittejä ja 8 tummaihoisia, aasialaistaustaisia tai etniseltä taustaltaan moninaisia.

Haastateltujen perhetilanteet olivat olleet vaihtelevia: onnellisia ja onnettomia adoptiotarinoita, kontakti biologiseen perheeseen tai ei kontaktia lainkaan, vanhemmilla ja lapsilla samanlainen tai erilainen etninen tausta. Haastattelut toteutettiin elämäntarina menetelmällä: ”Kerro lyhyesti millaista elämäsi on nyt. Ja sitten: minkälaista elämäsi on ollut, adoptoituna, vanhempana. Kerro tärkeistä vaiheista elämässäsi: huippuhetket, vaikeat vaiheet, käännekohdat – mistä nämä ovat johtuneet, miksi muistat juuri tuon päivän?” Adoptoidut kertoivat elämästään yksilötasolla, perheen tasolla ja yhteiskunnallisella tasolla.

Parhaimmillaan adoptio tarkoittaa rakastavaa ja huolehtivaa perhettä ”for life”. Hyvä suhde huolehtivaan aikuiseen auttaa omien kiintymyssuhteiden syntymiseen. Adoptoiduilla voi olla monenlaisia riskitekijöitä elämässään, osa muodostunut jo ennen syntymää, osa lapsuuden ja nuoruuden aikana: laiminlyönnin kokemuksia, laitostumista, menetyksiä, kiusaamista, ihmissuhdevaikeuksia, hyväksikäyttöä, yksinäisyyttä.

Adoptoitujen vanhemmuuden kokemukset

Vanhemmat tuntevat yleensä iloa, kun näkevät itsensä lapsessaan. Adoptoiduille biologisen lapsen saaminen voi tarkoittaa ensimmäistä kertaa, jolloin näkee toisessa itseään. Vanhemmaksi tuleminen voi tuntua todella suurelta asialta, ei ole väliä mitä muuta olen, nyt olen äiti/isä. Äiti, jolla oli ollut paljon haasteita opiskelussa koki, että nyt hänen täytyy suoriutua opinnoista, jotta lapsi voi olla hänestä ylpeä.

Aiemmat menetykset ja traumat voivat johtaa siihen, että adoptoitu pelkää, ettei kykene kiintymään vauvaan ja että vauva ei tule rakastamaan vanhempaansa. ”En ole itse ollut toivottu ja rakastettu.” Adoptoidulla voi olla korostettu tarve olla hyvä vanhempi, halu antaa lapselle kaikki se, mistä itse on jäänyt paitsi. Tämä halu voi johtaa siihen, että itseen kohdistuva täydellisyyden vaatimus aiheuttaa ahdistusta.

Osa adoptoiduista koki arvostelua tai ennakkoluuloja muiden taholta: Koska olet adoptoitu, et tule olemaan hyvä vanhempi. Tilanteessa, jossa molemmat vanhemmat olivat adoptoituja, ammattilaiset olivat sanoneet jo ennen lapsen syntymää, että vanhemmat tulevat tarvitsemaan paljon apua. Adoptoiduilla oli myös huolta siitä, että avun hakeminen voi johtaa siihen, että menettää lapsensa.

Adoptoidut kuvasivat tarvetta katkaista kierre ja antaa lapselleen parempi alku kuin mitä itse oli saanut. Tukea tähän saatiin myös puolisoilta ja kumppaneilta. ”Mieheni on aina ollut peruskallio minulle”. ”Jonkun täytyy ymmärtää minua ja ymmärtää, että en voi luottaa kehenkään saman tien.”

Muutoksia perhesuhteissa

Lapsen syntyminen voi johtaa positiivisiin muutoksiin adoptoidun adoptioperheessä. Sisarussuhteet tulevat läheisemmiksi, ja adoptoidun vanhemmuus voi olla positiivinen käännekohta suhteelle adoptiovanhempiin, etenkin jos nuoruusvuodet ovat olleet haastavaa aikaa lapsi/vanhempi -suhteelle. Adoptoidut, jotka tulivat vanhemmiksi hyvin nuorina, lähentyivät vahvasti tukena olevien adoptiovanhempien kanssa. ”Onneksi olkoon, jos sinä olet onnellinen, niin mekin olemme onnellisia ja autamme sinua”, oli adoptioisän kommentti 17-vuotiaalle lapselleen, joka kertoi tulevasta vauvasta ja oli pelännyt tuottavansa pettymyksen. Adoptoiduille on tärkeää, että lapsen isovanhemmat ymmärsivät missä menee raja, kuka on vanhempi ja kuka isovanhempi.

Tilanteissa, joissa adoptoidulla on ollut yhteys syntymävanhempiin, voi tulla muutos, kun adoptoidusta tulee vanhempi. Tulee halu ottaa etäisyyttä, syntymäperheessä on voinut olla monenlaisia vaikeuksia ja adoptoitu haluaa suojella lastaan. Osalle on tärkeää, että voi kertoa mahdollisimman paljon biologisesta perheestään. Adoptoidut kokivat tärkeänä, että adoptiovanhemmat ovat tukeneet suhdetta biologiseen perheeseen silloin kun yhteys toimii.

Vanhemmuuden elämäntarinat

Vanhemmaksi tulleiden adoptoitujen elämäntarinat jaoteltiin tutkimuksessa neljään ryhmään. Ensimmäisen ryhmän adoptoidut (8) elivät vakaata hyvää elämää. Heidät oli adoptoitu alle 5-vuotiaina, lapsuus oli ollut onnellinen, eikä heillä ollut vaikeita varhaislapsuuden kokemuksia. Adoptio nähtiin positiivisena asiana eivätkä adoptoidut kokeneet, että oma adoptiotausta vaikuttaa vanhemmuuteen.

Toisella ryhmällä (22) oli ollut paljon vaikeita kokemuksia ja haasteita elämässään, ja he olivat niistä selvinneet. Lapsen saaminen oli heille positiivinen käännekohta. ”Lapseni auttoi minua tuntemaan onnea, jota en ollut koskaan ennen tuntenut.”

Kolmannen ryhmän adoptoidut (7) kamppailivat edelleen vaikeuksien kanssa. Vain yksi tästä ryhmästä adoptoitiin yli 5-vuotiaana, muut adoptoitiin vauvaikäisinä. Osa ei ollut päässyt yli vaikeista kokemuksista adoptioperheessä. Adoptoitu äiti oli koko raskauden ajan ajatellut, että hänestä ei voi tulla riittävän hyvä vanhempi. Adoptoitu isä kertoi: ”Kun näin miten vaimoni rakastaa lapsiaan, ymmärsin mistä olin jäänyt paitsi”. Neljäs ryhmä nimettiin tutkimuksessa ”Varastetuksi vanhemmuudeksi” (4), heidän lapsensa oli otettu huostaan. He kokivat, että ”systeemi oli heitä vastaan”.

Kokemuksia adoptioisovanhemmuudesta

Adoptoitujen vanhempien tarinat isovanhemmuudesta kertovat suuresta onnesta ja suuresta huolesta ja surusta. Pahimmillaan yhteys adoptiolapseen ja lapsenlapseen on katkennut täysin. ”En kykene katsomaan valokuvaa pojanpojastani, on aivan liian tuskallista, kun tietää, että hän ei tule olemaan osa perhettämme.”

Adoptoidun isä kertoi toisenlaisesta kokemuksesta. Suhde adoptiotyttäreen oli vaikea tämän nuoruusvuosien ajan. Kun tytär alkoi odottaa vauvaa, tilanne muuttui. ”Meidän on täytynyt tehdä jotain oikein viime vuosien aikana”. Adoptiovanhemmat tukivat ehdoitta tytärtään raskauden aikana, ja odotus ja lapsen tulo oli perheelle yhteinen iloinen asia.

Toisessa perheessä teini-ikäinen tytär alkoi odottaa ja pyysi apua vanhemmiltaan. Tytön isä oli onnellinen siitä, että sai olla avuksi. Lapsi syntyi, ja he asuivat kolmen sukupolven kodissa. Vauvan isä ei ollut mukana lapsensa elämässä. Joskus lapsen isoisä mietti, tekeekö hän liikaa, onko hän enemmän isä kuin isoisä. Kun toinen lapsi syntyi, tilanne muuttui – roolit menivät kohdalleen. Eräs isoäiti kuvasi, että ”meidän lapsemme ja lapsenlapsemme tarvitsevat meitä aina, he tulevat aina olemaan isompi osa meidän elämäämme kuin mitä olimme kuvitelleet.”

Eräs haastatelluista adoptioäideistä oli sitä mieltä, että hänen perheessään ongelmat tyttären vanhemmaksi tulemisen jälkeen ei johtuneet lapsesta, vaan kaikesta siitä ahdistuksesta ja masennuksesta, jota tytär oli kokenut aiemmin. Avun, jota hän tarvitsee, olisi pitänyt ajoittua aikaan ennen vanhemmuutta, lapsuuteen ja nuoruuteen.    

Yhteiset Lapsemme ry:n Adoptoidun ääni -podcastissa käsitellään adoptoitujen omaa vanhemmuutta: jakso 4: Kun adoptoitu saa oman lapsen, jakso 6: Tankar om att bli förälder.