Yhteiset Lapsemme 4/2022 Pääkirjoitus: Turvattomuus koskee yhä useampaa lasta ja nuorta

Teksti: Markus Söderlund

Lapsen oikeuksien viikon teemana oli tänä vuonna lapsen oikeus turvallisuuteen. Tämä sopii varautumistrendin ja -suositusten keskellä aikaamme valitettavankin hyvin. Toisaalta turvallisuus ja turvallisen lapsuuden varmistaminen ovat aikuisten vastuulla silloinkin, kun sota, pandemia tai jokin muu kriisi eivät uhkaa arkeamme.

Viime kuukausien uutisoinnin perusteella on alkanut näyttää siltä, että kohtaamme myös uudenlaista turvattomuutta, jonka aiheuttajana on katuväkivalta. Tilastot seuraavat perässä, onko kyse ilmiöstä. Mutta vähintäänkin keskivahvat signaalit ovat näkyvillä. Tapella on ”osattu” ennenkin, mutta nyt ilmiöön liitetään yhä useammin jengiytymistä, ryöstelyä, teräaseita sekä muita sellaisia asioita, joiden kanssa yksikään vanhempi ei toivoisi lapsensa joutuvan tekemisiin. Ongelmien taustalle on liitetty myös maahanmuutto, koska naapurissa Ruotsissa jengiytyminen on nähty nimenomaan maahanmuuttajiin liittyvänä ilmiönä, ja toisaalta Suomessakin on viitteitä siitä, että ilmiöön liittyy juurettomuudesta kärsiviä nuoria. Onko jengiin kuulumisen vaihtoehtona todella täydellinen sosiaalinen syrjäytyminen ja ulkopuolisuus? Näin ei missään tapauksessa saisi olla. Osallisuuden ja kasvun tuki ovat ratkaisuja.

Yhteiset Lapsemme ry:n lastenoikeuksien päivän seminaari käsitteli tänä vuonna romanilasten ja -nuorten asemaa yhteiskunnassamme. Myös historiaa lastensuojelun asiakkaina sivuttiin. Romaneihin liittyvät ennakkoluulot ja -käsitykset elävät edelleen valitettavan vahvoina. Nuorten oman äänen ja heidän kanssaan työskentelevien näkemysten kuunteleminen on ensiarvoisen tärkeää. Eräänä esille nousseena huolena on se, jakaantuuko Suomen romaniyhteisöön kuuluvat kahtia paremmin pärjääviin ja niihin, joilla sukupolvirajat ylittävä eriytyminen muusta yhteiskunnasta voimistuu. Sama ilmiö voidaan nähdä kaikissa muissakin nuorissa, jotka hakevat omaa paikkaansa rikoksiin ja väkivaltaan tukeutuvissa epäyhteisöissä ja toisaalta niissä, jotka pärjäävät ja joiden elämässä on toivoa ja tulevaisuudenuskoa.

Epäluulojen voimistumisen taustalla ovat tietysti myös ne teot, joita ei pitäisi tapahtua, eikä yksilön vastuuta voida unohtaa: niin makaa kuin petaa. Toisaalta ongelmien ennaltaehkäisy on yhteiskunnan eli aikuisten vastuulla. Huhtikuun eduskuntavaaleissa joudutaan kysymään, mihin toimenpiteisiin Suomessa aiotaan ryhtyä, jotta vaarallinen kehityskulku saadaan pysäytettyä ennen kuin on myöhäistä. Mustavalkoisilla joko-tai -ratkaisuilla kuten rangaistusten koventamisella tai rajojen sulkemisella ei varmastikaan saada hyviä tuloksia aikaan. Tarvitaan pitkäjänteistä yhteistyötä, hallinnonalojen ja ammattien rajat ylittävää tahotilaa, joiden avulla hyvissä ajoin voidaan kohdata ne lapset ja nuoret, joiden tiedetään olevan suurimmassa riskissä ajautua elämänmittaisiin ongelmiin. Ilman resursseja tätä ei voida tehdä, ja myös järjestöjen rooli ehkäisevän työn tekemisessä on syytä pitää esillä. Toisaalta pelkällä rahalla ei selvitä, jos arvot ja asenteet ovat kyynisiä. Optimismin pitää voittaa pessimismi, turvallisuuden pitää voittaa pelot, ja lasten ja nuorten oman äänen pitää kuulua. Jotta kukaan ei jäisi yksin