Yhteiset Lapsemme 4/2022: Mitä Suomen venäjänkielisille nuorille kuuluu?

Teksti: Eilina Gusatinsky

Uskallan sanoa, että suunnilleen samaa kuin kaikille nuorille maailmassa. Toisaalta on kuitenkin olemassa erityispiirteitä, jotka on hyvä pitää mielessä. 

Vaikka monien näiden nuorten kohdalla väestörekisteriin on merkitty äidinkieleksi venäjä, eivät he välttämättä osaa venäjää täydellisesti – todellisuudessa suomen kieli on usein vahvempi. Virallisesti heidät kuitenkin nähdään ja luokitellaan vieraskielisiksi. 

Ulkopuoliselle taas venäjänkielisyys yhdistyy mielikuvissa Venäjään, vaaralliseen itänaapuriin, joka on kohta kymmenen kuukautta määrätietoisesti tuhonnut Ukrainaa. Eihän tavallinen ohikulkija voi tietää, että venäjää keskenään puhuvat teinit saattavat olla Harkovasta paenneita pakolaisia, joiden isovanhemmat ovat venäläistämistoimien vuoksi menettäneet ukrainan kielen ja osittain kulttuurin. 

Voi myös olla, että heidän isovanhempansa pakkosiirrettiin Venäjältä Ukrainaan paikkamaan väestökatoa tahallisesti aiheutetun nälänhädän seuraamuksena, jolloin heistä itsestään tuli venäläistämisen symboleja. 

Nämä kuvittelemamme teinit saattavat olla myös Virosta muuttaneiden venäjänkielisten vanhempien lapsia, joiden kotona katsotaan aamusta iltaan Venäjän TV-kanavia. Tai sitten heidän vanhempansa joutuivat pakenemaan Venäjältä, koska he vastustivat Venäjän toteuttamaa Krimin miehitystä vuonna 2014, ja nyt he auttavat ukrainalaisia pakolaisia sopeutumaan Suomeen. 

Nämä keskenään erilaiset esimerkit kuvaavat murto-osaa koko kirjosta erilaisia tilanteita ja taustoja ”Suomen venäjänkieliset nuoret” -käsitteen takana. 

Sen takia oli erittäin tärkeää, että heti kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Suomessa alettiin puhua siitä, ettei täällä asuvia venäjänkielisiä saa syyttää sodan aloittamisesta. Selkeä viesti tuli presidentiltä, pääministeriltä ja viranomaisilta. Koulut lähettivät aiheesta kirjeitä koteihin. 

Auttoiko se? 

Cultura-säätiön teettämän selvityksen mukaan viime kesään mennessä 17 % Suomessa asuvista venäjänkielisistä oli kokenut, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan olisi aiheuttanut syrjintää tai vihapuhetta heitä kohtaan, koska he puhuvat venäjää. 20–24-vuotiasta venäjänkielisistä näin koki joka viides (21 %). Tilanne on saattanut muuttua Venäjän liikekannallepanon jälkeen ja se elää edelleen. 

Saavatko opiskelijat tukea opettajilta, jos he kohtaavat syrjintää, vihapuhetta tai epäoikeudenmukaisuutta? Muistetaanko, että venäjänkieliset ovat hyvin moninainen ryhmä, ja niin ovat myös heidän kohtaamansa haasteet? Löytääkö opettaja oikeita tapoja kohdata nuoria, joiden kotona saatetaan nähdä Venäjän hyökkäys ihan eri tavalla kuin valtaosa meistä suomalaisista näkee? Puhutaanko kouluissa mahdollisista yhteentörmäyksistä, kun sotaa on jatkunut kohta vuoden ja Suomeen on tullut ihmisiä, jotka ovat kohdanneet itse venäläisen sotakoneiston julmuuden? Miten varmistetaan, että nämä tulijat eivät joudu käymään läpi uudestaan Venäjän ”pelastusoperaatiota” koulun muiden oppilaiden tai henkilökunnan taholta? Osataanko oppilaitoksessa sanoittaa, miksi meidän on tuettava Ukrainaa ja osataanko oppilaitoksissa pysyä selkeästi tämän tuen takana? 

Kysymyksiä on enemmän, kuin on vastauksia — ja meidän on löydettävä vastauksia nopeasti. 

Eilina Gusatinsky on Cultura-säätiön ohjelmajohtaja ja asiantuntija, jolla on 25 vuoden kokemus kotoutumisen edistämisen työstä ja venäjänkielisen väestön realistinen tuntemus.