Yhteiset Lapsemme 2/2025: Valokuvia, vastarintaa ja rauhankasvatusta

Henkilökuvassa valokuvaaja Nora Sayyad

Teksti: Irma Marttinen
Kuvat: Nora Sayyad

Nora Sayyad, 34, on suomalais-palestiinalainen valokuvaaja ja tuleva pedagogi. Hänen työssään taide ja halu ymmärtää syvemmin elämää on kietoutunut myös Palestiina-aktivismiin, jonka juuret ovat omassa ja perheen historiassa. 

”Taide on aina ollut mulle iso henkinen voimavara. Se on myös terapian muoto, josta on tullut minulle työ”, Nora Sayyad aloittaa. Hänen tarinansa on poikkeuksellinen, vahva ja tässä ajassa hyvin koskettava. 

Nora Sayyad syntyi iltatähtenä suomalais-palestiinalaiseen perheeseen Södertäljessä Ruotsissa. Vanhempien rakkaus oli syttynyt bussimatkalla Betlehemistä Jerusalemiin. Elettiin aikaa, jolloin Kibbutsi, maailman parantaminen ja hippielämä vetivät nuoria Israeliin. Marja Liisa-äitikin lähti töihin ja opiskelemaan hepreaa, mutta jatkoi pian arabian kielen opinnoilla.

”Siellä paikan päällä hän havahtui palestiinalaisten sortoon ja hänestä tuli Palestiina-aktivisti. Äidillä on sellainen vahva moraalinen kompassi, joka on toivottavasti periytynyt minullekin”, Nora kertoo.

”Mun tausta on vaikea, ja ehkä siksi musta on tullut taiteilija”, hän jatkaa ja hiljenee nopeasti.

Nyt on kysymyksen paikka, jota ei voi jättää kysymättä: Millä tavalla se on vaikea?

”Menetin kosketuksen isääni vanhempien erossa. Yli 20 vuoteen en nähnyt isääni”, Nora kertoo.

Vanhempien avioliitto oli alkanut rakoilla Palestiinan ensimmäisen kansannousun aikoihin 1980-luvun lopulla sekä Persianlahden sodan ja USA:n sotilaallisen läsnäolon vakiinnuttua arabimaissa. Liitto päättyi lopulta myrskyisään eroon, jonka taustalla oli sotatraumaa ja isän voimakasta poliittista aktivoitumista, joka vei ajatukset kotitöistä, lastenhoidosta ja perheestä.    

Noran isä olisi halunnut kasvattaa lapset Palestiinassa.

”Lapsuudessani asuin eri Lähi-idän maissa, ja perhetilanteeni oli poikkeuksellinen ja haastava. Sain myöhemmin palata äidin luokse ja rakentaa uuden alun Suomessa”, Nora kertoo.

Toteamus vaikeasta taustasta ei enää herätä lisää kysymyksiä.

Nora on tavannut aikuisena isänsä useampia kertoja Jerusalemissa, ja hän on saanut tutustua paremmin isäänsä ja rakentaa hänen kanssaan hyvän suhteen.  Äitipuoli ja kolme sisarpuoltakin kuuluvat nyt perheeseen.

”Olen tutustunut syvemmin myös toiseen kulttuurini, vaikkakin sen kielen olen menettänyt ja puhun nykyään isäni kanssa ruotsia”, hän sanoo.

Kouluvuodet ja taiteilijaksi kasvaminen

Nora oli neljän viiden vanha, kun hänen äitinsä muutti lastensa kanssa Suomeen. Perhe asettui Turkuun, missä Nora kävi ruotsinkielisen päiväkodin ja sen jälkeen koulut suomeksi. Koulun jälkeen Nora opiskeli valokuvausta ruotsinkielisessä ammattikorkeakoulussa Pietarsaaressa ja teki myöhemmin valokuvataiteen maisteriopinnot Aalto-yliopistossa Helsingissä.

”Asuimme Turussa Halisissa ja Ränttämäessä, jotka ovat hyvin monikulttuurisia alueita. Siellä oli tutkijoita,  opettajia, opiskelijoita ja monenlaista porukkaa. Meillä oli paljon kavereita, ja sain jo pienenä kosketuksen kansainvälisyyteen”, Nora kertoo.

Silti oman identiteetin mukaisista representaatioista oli puutetta sen ajan Suomessa.

”Muistan kun näin nuorena Euroviisuissa marokkolaisen laulajan Loreenin – Siis nythän mä boikotoin euroviisuja! –  mutta silloin, kun mä näin arabilta tai Lähi-Idästä tulevalta näyttävän laulajan TV:ssä, niin se oli wow, upeeta! Niin harvoin näki poptähtiä tai näyttelijöitä, jotka olisivat näyttäneet sulta itseltään, ja myös se, että arabimaista lähtöisin olevat ihmiset näytettiin positiivisessa valossa. Iso inspiraation lähde mulle olivat myös libanonilaisen elokuvaohjaajan Josef Faresin elokuvat”, Nora muistelee ja jatkaa. 

”Vaikka koen itseni nykyään hyvin suomalaiseksi, niin mulla on ollut sellainen rodullistettu olo ihan pienestä asti. Ajattelen kaikkea enemmän arvojeni kautta.”

Nora pohtii, että Suomessa ja Euroopassa taidekenttää leimaavat yhä rakenteet, jotka kumpuavat historiallisesti yläluokkaisista ja porvarillisista arvoista. Representaation epätasapaino näkyy muun muassa museoiden kokoelmissa, gallerioissa ja apurahojen jakautumisessa ja se voi osaltaan vahvistaa sitä, ettei kaikilla ole yhdenvertaista pääsyä resursseihin. Hän toivoo taidekentältä enemmän läpinäkyvyyttä, tasavertaisuutta ja vähemmän arvottavuutta, jotta se voisi palvella moninaisempaa taiteen tekijäjoukkoa.

”Inspiroidun tavallisista ihmisistä. Taidekin voisi puhua heistä enemmän. Ylipäätänsä voisimme tutustua toisiimme myös vain ihmisinä, emmekä vain piiloutua ammatillisten saavutusten ja meriittien taakse”, hän miettii.

Nora on työskennellyt vapaana valokuvaajana, pitänyt erilaisia valokuvaukseen liittyviä workshoppeja, toiminut opettajan sijaisena, taidejuryssa ja kuraattorina, pitänyt esitelmiä, toiminut julkisena puhujana ja aktivistina sekä tehnyt useita erilaisia yhteistyöprojekteja. Korona-aikana hän oli projektissa, jossa nuoret pääsivät purkamaan ja käsittelemään pandemian herättämiä ajatuksia ja tunteita. Hän on ohjannut työpajoja myös feminismin ja tasa-arvon näkökulmista.

”Löysin nuorena äitini, joka on lukutoukka, kirjahyllystä egyptiläisen kirjailijan Nawal El Saadawian kirjoja. Niistä ymmärsin, mitä on olla hauraassa asemassa oleva nainen ja mitä on intersektionaalinen feminismi”, Nora kertoo.

Noran työssä valokuvaajana yhdistyvät monet eri tasot, näkökulmat ja palava halu vaikuttaa. Katsoa maailmaa toisin.

Lapset ja traumojen käsittely

Suomeen tultua Nora kävi taideterapiassa käsittelemässä varhaislapsuuden kokemuksia. 

”Pidin siitä kovasti ja se auttoi mua paljon, mutta koin terapiaan menemisen noloksi. Katsoin aina selän taakse, ettei kukaan vaan näe, koska hävetti mennä sinne. Silti ajattelen, että meidän perheenä olisi pitänyt saada heti traumaterapiaa”, Nora sanoo.

Nykyään ajattelu- ja toimintatapa on muuttunut. Terapiassa käynti ei enää ole tabu tai häpeä. Terapian hyöty ymmärretään. Siitä puhutaan ja perheet saavatkin sitä jo helpommin.

”Kaikkien sotaa ja eroja tai muita traumaattisia asioita kokeneiden lasten pitäisi päästä terapiaan, jossa voi purkaa niitä omia traumoja ja tuntemuksia. Taideterapia voi olla oivaltava tapa oppia itsestään”, Nora sanoo.

Koulutyössä Nora on tavannut paljon lapsia, jotka tulevat eri puolilta maailmaa. Monilla lapsilla on isoja haasteita; traumaattisia kokemuksia, neurologisia haasteita, luku- ja kirjoitusvaikeuksia ja -taidottomuutta. 

”Meillä koulussa pitäisi hyödyntää paljon enemmän visuaalisia ja selkokielisiä materiaaleja. Se helpottaisi opetusta ja suomen kielen oppimista. Opetuksessa ja sosiaalisten taitojen vahvistamisessa voisi käyttää myös taidelähtöisiä ja kehollisia menetelmiä. Kuva jättää vahvan muistijäljen. Taidetyöskentely auttaa myös meitä ymmärtämään lapsen sisäisiä maailmoja”, Nora pohtii.

Hänen mielestään suomalaisessa koulujärjestelmässä on isoja rakenteellista ongelmia ja tutkitusti myös paljon rasismia. Kaikki opettajat eivät aina ymmärrä, millaista on seurata opetusta maahan muuttaneena oppilaana.

”Kaikki eivät osaa asettua sodan keskeltä tulleen lapsen asemaan. Osa kylläkin, ja on meillä hyviäkin opettajia. Uskon rakkauden voimaan opetustyössä. Siihen, että opettaja on pehmeä ja osaa kohdata sekä itseään että oppilaita lempeämmin. Koulutyön, kokemusten ja saamani kannustuksen myötä olen alkanut oivaltaa, että minussa on vahvasti pedagoginen puoli. Ajatus kuvataidepedagogiikan opiskelusta on alkanut tuntua yhä luontevammalta askeleelta eteenpäin.”

Taideprojekteja lapsille

Noran mielestä monipuoliset taidehankkeet ovat lapsille parhaita. Hankkeissa pitää olla ymmärrystä ja joustavuutta, jotta ne toimivat hyvin ja niissä on hyvä olla taiteilijoilta eri aloilta.

”Tällaiset hankkeet voivat muuttaa lapsen elämän suunnan. Ne vahvistavat lapsen itsetuntoa ja auttavat löytämään jonkin asian, jossa hän on hyvä. Se on tosi tärkeää nuorelle ihmiselle. Samoin kuin se, että löytyy joku, joka uskoo ja luottaa lapseen”, Nora sanoo.

Kerro omasta haaveprojektista lasten kanssa?

”Jos minulla olisi mahdollisuus toteuttaa oma laaja-alainen projekti, se keskittyisi palestiinalaisiin lapsiin. Haluaisin olla mukana rakentamassa hanketta, jossa autetaan sodan ja traumojen keskellä eläviä lapsia heidän omassa ympäristössään – tasavertaisessa, kunnioittavassa vuorovaikutuksessa. Tavoitteena olisi paitsi tukea heidän toipumistaan, myös oppia itse siitä, miten aidosti merkityksellistä apua voidaan antaa konkreettisella tasolla”, Nora maalailee.

Yhtenä työmenetelmänä Nora käyttäisi luonnollisesti valokuvaa, mutta myös muita kuvataiteen muotoja esimerkiksi maalausta tai vaikkapa puutyötä.

”Jos raha ei olisi rajoitteena, niin hankkeessa voitaisiin tehdä installaatioita, käyttää kehollisia menetelmiä, draamaa ja elokuvaakin. Tällaiset monitaideprojektit, jotka rikkovat taiteen raja-aitoja, ovat hyviä. Aallossa opiskellessani kaipasin mahdollisuutta oppia laajemmin eri asioita”, hän miettii.

Matkalla Lähi-Idässä

Tämän vuoden helmi-maaliskuussa Nora matkusti Jordaniaan, ja sieltä Jerusalemiin isänsä perheen luokse. Jordaniassa hän tutustui myös projekteihin, joita tehtiin palestiinalaislasten kanssa.

”Kun mä olin Jordaniassa, missä on valtavasti Palestiinan pakolaisia, niin me kävimme monissa järjestöissä, ja kaikki siellä sanoivat, että taide on iso apu näille lapsille”, hän kertoo ja jatkaa.

”Jordania on upea maa, mutta kallis. Aavistin, mutta vasta matkan jälkeen oivalsin, että minun oli perhehistorian vuoksi myös hieman vaikea mennä sinne. Se herätti monenlaisia tunteita, mutta meni lopulta hyvin.”

Jordaniasta matka jatkui Jerusalemiin, missä Noran isä asuu melko rauhallisella alueella, vaikka apartheid näkyy sielläkin palestiinalaisten arjessa.

”Minulla on sellainen haave, että ensi talvena menisin sinne pidemmäksi aikaa kirjoittamaan ja valokuvaamaan tulevia käynnissä olevia projekteja. Olisi hienoa tehdä joskus tulevaisuudessa palestiinalainen keittokirja, sillä perheessäni on monta loistavaa kokkia ja ruoanlaittajaa. Voisin kuvitella valokuvaavani tällaisen kirjan – se on aika villi unelma, mutta olisi mahtavaa tehdä se yhdessä isäni, veljieni ja äitipuoleni tai laajemminkin usean palestiinalaisen kanssa.  Isäni ja äitipuoleni ovat todella hyviä kokkeja ja veljeni on ammattikokki. Ruuan ja reseptien säilyttäminen palestiinalaisessa kulttuurissa on tärkeää, sillä sekin on jatkuvan kolonisaation ja omimisen kohteena. Ruokakulttuuri on iso osa kulttuuriamme. Meidän tehtävänämme on palestiinalaisina ylläpitää sitä kulttuuria, joka on jatkuvan hävityksen, vääristelyn ja sensuurin kohteena”, Nora toteaa.

Yksi kirja, artikkeli tai näyttely harvoin muuttaa mitään, mutta se on osa suurempaa kuvaa, muutosta ja vastarintaa.

Vastarintaa ja unelmia

Tulevana kesänä Nora työskentelee yhteistyöhankkeessa, jossa kerätään ja dokumentoidaan Palestiinan vastarinnan ja aktivismin historiaa 50 vuoden ajalta Suomessa. Hankkeessa tehdään haastatteluja, otetaan valokuvia sekä hyödynnetään arkistomateriaalia. Lopputuloksena valmistuu näyttely, ehkä kirjakin.

”Tämän hankkeen idea lähti siitä, että pitää tuoda esille palestiinalaisten ääntä, Nakba-ajan tarinoita ja historiaa. Se pitää uskaltaa tehdä rohkeasti, eikä kuten muut usein tekevät, performoiden solidaarisuutta tai jättäen kokonaan tekemättä. Koneen säätiö uskalsi antaa meille tähän rahoituksen. Hankkeen tekijöistä myös suurin osa on palestiinalaistaustaisia”, Nora kertoo.

Jäämme keskustelemaan Gazan järkyttävästä tilanteesta. Sanat tyrehtyvät tuskaan.

”Sama epäoikeudenmukaisuus näkyy Israelin ja Palestiinan tilanteessa, jossa valtarakenteet suosivat vain yhtä kansaa ja uskontoa, samalla kun toista järjestelmällisesti syrjitään ja tukahdutetaan. Tuntuu siltä kuin eläisimme maailmassa, jossa uhrista tehdään rikollinen – ja se paljastaa karulla tavalla sen, miten valikoivasti kansainvälisiä lakeja ja ihmisoikeuksia sovelletaan. Se on tosi pelottavaa, että tämän annetaan jatkua. Miten voi kohdata toisen kansan tällä tavalla?”, hän kysyy.

Nora kokee erityisen raskaaksi sen, että monet länsimaat katsovat vain tilanteen etenemistä sivusta tai jopa tukevat sitä poliittisesti ja taloudellisesti.

Juuri nyt on vaikea nähdä toivoa. Silti pitää jaksaa unelmoida.

”Toivon, että meillä olisi erilaisia johtajia, jotka oikeasti välittäisivät ihmisistä.  Ja että voisimme elää maailmassa, jossa on vähemmän ahneutta. Joskus kysyn: Elämmekö enää oikeassa maailmassa vai olemmeko luisuneet johonkin dystopiaan?”

”Silti mä toivon maailman rauhaa, vaikka se kuulostaakin joltakin missivastaukselta”, Nora hymähtää.

Missivastaus tai ei, se on paras ja ajankohtaisin.