“Pienillä padoilla on isot korvat”
Vihapuheet tai rasistiset kommentit ovat yleistyneet ja muuttuneet yhä näkyvämmäksi osaksi ihmisten arkipäivää. Osittain tähän vaikuttaa maailmalla tapahtuvat konfliktit ja niiden seurauksena syksyllä 2015 alkanut Euroopan pakolaiskriisi.
Negatiivisia kommentteja on lähes mahdoton välttää, kun ihmiset puhuvat vihan ja pelon vallassa yleistäen tai rajattomasti. Samalla median eri tahot, sekä erityisesti sosiaalinen media ovat pullollaan hyvinkin hämmentäviä kommentteja. Kaiken tämän keskellä unohtuvat täysin lapset ja heidän kokemuksensa, siitä mitä ympärillä tapahtuu. Mitä lasten pitää ajatella lähellä elävien ihmisten ja turvallisen elinympäristön muuttuessa verbaalisesti aggressiiviseksi. Kyse ei ole vain lasten vanhempien, vaan meidän kaikkien vastuun kantamisesta – siitä miten toisia ihmisiä tulee kohdella.
Muistan lapsena pihaleikin nimeltä “Kuka pelkää mustaa miestä?” Tätä leikkiä ei enää kutsuta tällä nimellä, mutta leikin nimi on kuin vertauskuva sille, kuinka ristiriitaisessa maailmassa elämme. Samalla kun lasten leikkejä ja kirjoja sensuroidaan arkipäivän puheessa, lapset kuulevat nyt mahdollisesti enemmän rasistista puhetta kuin koskaan aikaisemmin.
Ymmärrettävää on, että usein vihapuheiden ja yleistysten taustalla on pelon tunne, mutta on kohtuutonta ja epäeettistä, että lapset joutuvat kärsimään aikuisten vuoksi.
Onko lasten oikeudet unohdettu? YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen on kirjattu, että “Lasta ei saa syrjiä hänen tai hänen vanhempiensa ulkonäön, alkuperän, mielipiteiden tai muiden ominaisuuksien vuoksi”. Näin ollen lasten oikeudet eivät ole mielipideasia.
Lapsen oikeudet kuuluvat jokaiselle lapselle, mutta silti monet lapset joutuvat vihapuheen kohteeksi. Toisessa tapauksessa lapsi mallintaa ympäristöstä näkemäänsä ja kuulemaansa. Lapsi oppii vuorovaikutustaitoja omasta lähiympäristöstään. Hän laajentaa näitä varhain oppimiaan vuorovaikutustaitoja erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä, kuten päiväkoti ja koulumaailmassa, aina työelämään asti.
Vihapuhe vaikuttaa aina negatiivisesti lapsen sosiaalisten taitojen kehittymiseen ja synnyttää pelkoa sekä epävarmuutta lapsen synnyinmaasta tai perhetaustasta huolimatta. Aikuisten velvollisuus on tukea sosiaalisten taitojen kehittymistä suotuisaan suuntaan ja välttää tunteiden vallassa yhteiskunnassa tapahtuvien asioiden läpikäymistä kaduilla, busseissa, mahdollisesti kotona tai sosiaalisessa mediassa.
Lapsilla on kuitenkin oikeus kuulla, mitä heidän yhteiskunnassa ja heitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu, toki huomioiden lapsen ja nuoren ikätaso. Lapselta voi kysyä, kuinka hän kokee tai näkee asiat ja mitä tunteita hänessä on herännyt. Lisäksi objektiivinen ja enemmän faktapitoinen tai jopa edukaatiivinen ote voisi olla myös turvallisempi lähestymistapa monessa tilanteessa. Lasta tai nuorta voi esimerkiksi helpottaa, jos hän ymmärtää, mitä aikuisten käyttämät sanat, kuten maahanmuuttaja tai pakolainen, oikeasti tarkoittavat käsitteinä.
Positiivinen asia on, että lapset ovat yleensä lähtökohtaisesti varsin avoimia ja hyväksyviä uusille asioille. He elävät maailmassa, jossa globalisaatio ja monikulttuurisuus eivät ole vain tulevaisuutta, vaan jo tätä päivää ja he tietävät sen varhain.
Onneksi elämme myös aikaa, jossa useat ihmiset pitävät yhtä auttaen heikompia, eivätkä anna arvoa yleistyksille, vaan kohtaavat toisen ihmisen ihmisenä. Tämä kunnioitus ihmisyyttä kohtaan on tärkeä malli jokaiselle lapselle.
Teksti: Meron Heiro
Yhteiset Lapsemme 1/2016
Hallituksen palsta
Kirjoittaja on Yhteiset Lapsemme ry:n hallituksen jäsen, joka työskentelee lastenpsykiatrisena sairaanhoitajana.
Takaisin aihealueeseen: Moninaisuus, Rasismi