Nairobi ympäri Eurooppaa
Vuosina 2013-14 Keniasta adoptoitiin lapsia eri puolille Eurooppaa. Monista perheistä tuli niin läheisiä toisilleen, että he jatkavat yhteydenpitoa edelleen.
Koko tilanne karkasi käsistä melkeinpä vahingossa. Oi hitto, ne kaikki ilmoittautuivat!
Tutustuimme yhdessä toisen suomalaisperheen Hanna ja Olli Lehtosen kanssa Nairobissa muutamaan muista Euroopan maista adoptoimaan tulleeseen perheeseen. Asuimme samassa 44 huoneiston taloyhtiössä Ziana Springsissä viiden kilometrin päässä Nairobin keskustasta.
Kenian adoptioiden erityinen piirre oli, että maassa oli asuttava adoptioprosessin ajan eli mitä tahansa puolesta vuodesta vuoteen. Se tarkoitti yleensä sitä, että yhteistä vapaa-aikaa oli paljon. Ja kun lapset olivat pääasiassa kaksivuotiaita, vapaa-aikaa vietettiin taloyhtiön pihalla, uima-altaalla ja laajalla parkkipaikalla, jossa hurjasteltiin potkuautolla tai piirreltiin liiduilla tai puhalleltiin saippuakuplia tai heiteltiin paperilennokkeja.
Vähitellen aloimme viettää myös aikuisten aikaa. Kävin usein juoksemassa tanskalaisen Johnin kanssa. John puolestaan pelasti tennistä italialaisen Fabion kanssa. Ruotsalainen Bosse tuli meille katsomaan Suomi-Ruotsi-jääkiekko-ottelua ja heilutteli pientä Ruotsin lippua.
Naiset löysivät omat ajanvietteensä. He kävivät Impala Clubilla kuntosalilla ja aerobicissä. Myös viereisen kauppakeskuksen kahvilat tulivat tutuiksi.
Eniten kuitenkin hengailimme pihalla ja juttelimme, meillähän oli yksi yhteinen elämää muuttava nimittäjä – adoptio, ja vieläpä täysin vieraasta kulttuurista. Vaikka Nairobissa oli kuusi suomalaisperhettä, niin onnistuimme Lehtosten ja Rasmussen-Krabben, Evalssonin, Wahlströmin ja Valiante-Borgheron perheiden kanssa luomaan toisenkin yhteisön, Zianan perheiden yhteisön.
Ensimmäisenä kotiinsa meistä lähtivät tanskalaiset, jo vuoden 2013 puolella. Kun hyvästelimme heitä Zianan pimeässä illassa, tuntui kuin olisi hyvästellyt pitkäaikaisia ystäviä.
”Eilen oli ensimmäistä kertaa vähän orvot fiilikset täällä. Ei mistään dramaattisesta Kenia-syystä, vaan koska John Rasmussen perheineen sai adoptioprosessinsa päätökseen ja lähti takaisin Viborgiin, Tanskaan”, kirjoitin päiväkirjaani.
Loput meistä palailivat kotimaihinsa touko-kesäkuussa 2014. Kun jouduimme jatkuvasti hyvästelemään toisiamme, päätimme vakaasti, että tapaamme vielä uudestaan. Ajattelin tosin että tuskin. Liian iso vaiva, ei kukaan jaksa lähteä matkustamaan, vapaat tuskin käyvät yhteen. Ei me nyt niin läheisiä olla, vaikka toisistamme pidämmekin ja niin edelleen.
Keväällä 2015 vaimoni Satu ja Hanna lähettivät Zianan perheille kutsun tulla Suomeen viettämään juhannusta. Ajatus oli, että no, nyt me ollaan ne kutsuttu. Tuskin kukaan tulee, mutta ainakin me ollaan täytetty lupaus siitä, että pyritään tapaamaan uudelleen.
Järkytys oli melkoinen, kun kaikki perheet sanoivat, että totta kai me tulemme! Aivan mahtavaa!
Varasimme Padasjoelta kaksi isoa huvilaa Saimaan rannalta ja vietimme sateisen, kylmän ja huikean hauskan juhannuksen. Jälleen kerran hyvästejä jättäessämme vannoimme tapaavamme uudestaan. Ja niinhän siinä kävi. Toukokuussa 2016 kokoonnuimme Serenan ja Fabion kutsusta Toscanaan, Scarlinon kylän liepeille.
Viime keväänä tapasimme Johnin ja Birthen kotimaassa Tanskassa, tietysti Legolandissa. Ensi toukokuussa tapaamme Stefanin ja Annelin luona Göteborgissa.
Ja vuonna 2019 lähdemme kaikki yhdessä Keniaan. On aivan varmaa, että kolkuttelemme itku silmässä Zianan porttia ja pyydämme päästä sisään katsomaan entistä kotiamme. Vieläköhän Winston on portilla töissä?
Teksti ja kuva: Harri Junttila
Takaisin aihealueeseen: Adoptio, Moninaisuus, verkkolehti