Hetki elämää yhteisten lastemme kanssa Scaramangásin pakolaisleirillä
Viime vuodenvaihteessa olin ensimmäistä kertaa pari viikkoa vapaaehtoisena Kreikan Lesvoksella norjalaisen Dråpen i havet – vapaaehtoisjärjestön mukana. Tehtävämme oli tähystää ja vastaanottaa vastapäiseltä Turkin rannikolta Aegeanmeren yli saapuvia venekuntia; lapsia, vanhuksia, miehiä ja naisia. Joukossa oli myös sairaita ja vammaisia, jotka kannettiin ulos täpötäysistä kumiveneistä. Annoimme ensihoitoa ja kuivaa vaatetusta päälle, sillä moni oli vaarassa paleltua.
Palattuani seurasin tiivisti maailman tapahtumia ja odotin sopivaa hetkeä uudelleen lähtöön.
Tilanne on muuttunut puolessa vuodessa radikaalisti: venekuntia saapuu edelleen niin Lesvokselle, Chiokselle kuin Samoksellekin, mutta huomattavasti vähemmän – juuri tällä hetkellä. Ovet eteenpäin Eurooppaan ovat lähestulkoon sulkeutuneet, mutta vakavat tilanteet niin Turkissa kuin Syyriassakin ovat tosiasia, joka odottaa ratkaisuaan.
Arviolta 60 000 kotinsa jättänyttä syyrialaista, irakilaista ja afganistanilaista siskoa ja veljeä on tällä hetkellä paossa ja jumissa Kreikan manteren ja muutaman sen saaren pakolaisleirin vaihtelevissa olosuhteissa. He odottavat, ennusteiden mukaan jotkut heistä jopa parikin vuotta, turvapaikan saamista jostakin Euroopan maasta ja uuden elämänalun mahdollisuutta.
Mukana on yksin liikkeellä olevia, erityisen haavoittuvassa asemassa olevia alaikäisiä, kokonaisia ja toisistaan erilleen joutuneita perheitä, vanhuksia, liikuntakyvyttömiä ja vammaisia: kaiken ikäisiä sotaa ja vainoa pakenevia lähimmäisiämme.
Leirin asukkaista yli kolmasosa lapsia ja nuoria
Kesäkuussa lähdimme sitten yhdessä steinerpedagogi – kuvataideterapeutti Rita Kreivin kanssa kohti Scaramangasin noin 4 000 hengen – joista noin 1 100 lasta ja nuorta – karua, kuumaa, satama-alueella sijaitsevaa leiriä Ateenan lähistöllä. Leiriä hallinnoi Kreikan laivaston henkilökunta. Ritan palattua kotiin Pirkko Saarnio, Sylvia-kodin taidepajan ohjaaja, saapui jatkamaan yhteistyötä.
Mukanamme veimme suurelta osin lahjoituksina saatuja tarvikkeita useita matkalaukullisia. Ihmiset asuvat pääosin kontinnäköisissä valkoisissa kahden huoneen ja wc:n metalliparakeissa, ”caravaneissa”, joissa on keittomahdollisuus ja koneellinen ilmastointi. Yhtä huonetta, jossa on yksi tai kaksi kerrossänkyä ja patjoja lattialla, asuttaa usein yksi suuri perhekunta, johon kuuluu aikuisia monessa polvessa ja eri – ikäisiä lapsia.
Paikalla toimii YK:n pakolaisjärjestö UNHCR, joka huolehtii mm. turvapaikkaa hakevien esirekisteröinnistä, Kansainvälinen ja paikallinen Punainen Risti tiloineen ja ambulansseineen (lääkärin, sairaanhoitajan ja kätilön vastaanotot), Save the Children – järjestö sekä yksittäisiä paikallisia vapaaehtoisia että muutamia kansainvälisiä vapaaehtoisjärjestöjä.
Scaramangásin lapset ja nuoret eivät käyneet tuolloin vielä koulua. Lastentoiminnasta oli vastannut parin kuukauden ajan hollantilainen vapaaehtoisjärjestö, Movement on the ground, joka kutsui joukkonsa pois epävakaisuuksien ja öisten selkkausten takia kesken kaiken, ja niin me jäimme vastaamaan toiminnasta ensin kaksin, viimeisellä viikolla yhdessä uusien ”dropsien” kanssa, jotka ottivat lähdettyämme myös jatkaakseen aloittamamme toiminnan sisältöjä.
Rytmisyyttä, runoa ja kehonkieltä
Tavoitteenamme oli tuoda epävakaisiin leiriolosuhteisiin – meneillään olevan Ramadanin aikana – steinerpedagogiikasta kumpuavaa nk. ensiapupedagogiikkaa, jota olemme kumpikin opiskelleet Saksassa (Notfallpädagogik, Freunde der Erziehungskunst) eri-ikäisille ja eri kansallisuuksista, heimoista tuleville lapsille ja nuorille: yhteisöllisyyden kokemuksia, iloa ja jatkuvuutta rytmisesti päivittäin toistuvien, lapsen olemusta ja kasvua tukevien ja vahvistavien elementtien avulla; mm lasten rakastaman kurdinkielisen Ava arda – aamurunon, jonka teimme elävöittävillä kehonliikkeellä eli eurytmian eleillä.
Jokainen lapsi tuli vuorollaan nähdyksi, häntä tervehdittiin erikseen ja hän sai lausua oman nimensä rohkeasti piirin keskelle astuen tai paikaltaan. Sitten seurasi aamulaulu englanniksi ja rytmiset taputus- ja jalkojen tömistysleikit, joita muuntelin sen mukaan, minkä ikäisiä kulloinkin oli paikalla. Lapset ryhtyivät heti ensihetkestä lähtien jäljittelemään eleitä käsillään ja jaloillaan ja tapailivat myös sanoja. Heidän kirkkaissa tummissa silmissään loisti ilo, innostus ja ihmetys. Jokin kosketti heidän sieluaan, ja minun kurkkuani kuristi, yhden jos toisenkin kerran, ja liikutuksen kyynelet pyrkivät esiin. Nämä ovat niitä hetkiä, joita en tule koskaan unohtamaan.
Aamut alkoivat huilunsoitolla. Vaelsimme yhdessä läpi karun, merenrantaan rajautuvan, aidatun leirialueen, jossa jäteastiat eivät jaksaneet vetää kaikkea, vaan kulkuväylillä kiehui helteessä haisevia einespakkauksia, vaatteita, kenkiä yms. hylkytarviketta. Lapsilla oli käsissään rytmisoittimiksi tekemäni yksinkertaiset marakassit ja puiset kapulat säestystä varten. Tästä ”Hamelnin pillipiiparikierroksesta” muodostui yksi rituaaleista, joka toi iloa ja elävän musiikin virvoittavia elämyksiä myös lastenteltan ulkopuolelle, mm pitkissä ruuanjakelujonoissa seisoville aikuisille tai vatsapäisen teltta-alueen Syyriasta paenneille lapsiperheille.
Huilusävelien perässä joukkoon liittyi lapsia ja kerran syliini annettiin kävelemään opetteleva taaperokin. Välillä urheat pienet isosiskot kantoivat pikkusisaruksiaan hellästi sylissään raahaten mukaansa telttaan.
Yllä sininen taivas, alla tukeva maa
Monet aikuisista ja vanhemmista olivat väsyneitä, toivottomia ja syvä huoli kuvastui heidän katseestaan. Myös Ramadan paastoineen ja helle, jolta ei löytynyt suojaa leirillä vaikuttivat varmasti osaltaan tunnelmaan, joka leijui kuin raskas, tumma pilvi Scaramangásin yllä. Silti nämä ihmiset, kovia kokeneet, jaksoivat hymyillä ja tervehtiä, kiittää ohi kulkiessa tai keittää maistuvat teet tai kahvit vieraillessani tutuiksi tulleissa perheissä iltapäivisin.
Kierroksen jälkeen kokoonnuimme piiriin sinisen lastenteltan suojiin, kerran myös Kreikan paljaan, hellettä hehkuvan sinisen taivaan alle, koska teltta oli yöllä kaadettu maan tasalle. Joka aamu oli uusi ja arvaamaton, mitähän tänään meitä odottaa…
Kaiken epävarmuuden keskellä saimme kuitenkin joka päivä, todistaa ääneen yhdessä lasten kanssa kuinka yllämme aukeaa taivas, allamme on tukeva maa; ja siinä olimme myös me ihmiset, jokainen meistä omassa ainutkertaisessa hahmossamme ja yhdessä toisten kanssa piirin suojissa. Siiten oli aamulaulun, leikkien, erilaisten kuvataiteellisten harjoitusten ja iltapäivällä käsitöiden, muovailun ja hyppynaruhyppelyn vuoro: koko ajan aikuisen läsnä olevassa, turvallisessa ja rauhoittavassa ilmapiirissä.
Tarvittaessa jouduin myös asettamaan tiukkoja rajoja kun poikien vauhti ja juoksu yltyivät ja he kiipesivät ketterästi teltan katolle ja laskivat liukumäkeä alas iloisesti virnistellen. Koska en ole mies, eikä sellaista ollut paikalla, auktoriteettiani koeteltiin etenkin alkuviikoilla. Hämmästyttävästi kuitenkin painokkaalla ” Jalla, jalla !!!”- huudollani, he tulivat alas ja kuuntelivat katuvannäköisinä mitä sanoin.
Iltapäivän lopuksi lauloimme piirissä loppulaulun. Oli aika purkaa kevyet telttakatokset ja kantaa ne, matot ja muut varustukset varastoon lukkojen taakse.
Alku- ja loppurituaalit luovat osaltaan selkeyttä, struktuuria ja turvallisuutta. Usein kuului kysymyksiä: ” Tomorrow come?” Ja helpotuksen huokaus kuului, kun lapsi sai vahvistuksen: ” Yes, tomorrow morning we’ ll meet again.”
Toivo paremmasta huomisesta elää
Lapsijoukko ilmestyi paikalle joka päivä erilaisessa konstellaatiossa ja vain muutamat heistä kiinnittyivät jokapäiväisesti toimintaan. Heillä oli selkeästi myös erilaisia tarpeita ja myös traumaoireita. Mutta kaikki, myös murrosikäiset pojat kaipasivat aikuisen huomiota ja välillä lohdutusta. Syli oli tärkeä turvasatama monet kerrat ja myös hiljainen keskittyminen vierivieressä istuen ystävyysnauhoja punoen, lankoja leikaten, pidellen ja punoen pienimpien kanssa.
Nämä yhteiset lapsemme, tummahipiäiset, tulisieluiset ja temperamentikkaat pienet ihmisenalut, rohkeasti toiselta puolen maailmaa meille Eurooppaan vaeltaneet; he kasvavat osan elämästään aikamme erityisissä olosuhteissa, pakolaisleirillä, vailla meille hyvinvoinnin keskellä asuville niin tuttuja ja itsestään selviä asioita: vailla omaa, turvallista kotia, huolenpitoa ja perheenjäseniä, päivähoitoa, koulua, harrastuksia ja virikkeitä.
Viimeisenä päivänä hyvästellessäni ystäväperhettä eräässä teltassa – sain kuulla syyrialaisen nuoren Ahinin 14 v, vastauksen kysymykseeni ” Miksi sinä haluat isona tulla?” – ”Lastenlääkäriksi. ”
Toivon sydämestäni, että huolimatta kaikista vastoinkäymisistä ja inhimillisestä kärsimyksestä, joiden keskellä nämä lapset tälläkin hetkellä elävät, se kaikkein tärkein kuitenkin itää heidän sydämensä sopukassa, kasvaa ja tuottaa hedelmää jonakin päivänä: maailma on hyvä ja ihmiset oppivat, pikku hiljaa auttamaan, rakastamaan toisiaan veljellisesti ja elämään rauhassa rinnakkain.
Mietin tällä hetkellä, kotiinpaluuni jälkitunnelmissa, omaa seuraavaa askeltani. Sen myötä tahdon jatkossakin tehdä konkreettista työtä ja olla osaltani saattamassa yhteisiä lapsiamme heidän matkallaan kohti aikuisuutta.
Teksti ja kuvat: Maarit Vuori
Yhteiset Lapsemme 2/2016
Kirjoittaja on 56-vuotias loviisalainen yrittäjä, joka on neljän aikuisen lapsen äiti ja viiden lapsenlapsen mummi. Koulutukseltaan hän on sairaanhoitaja erikoisalanaan laajennettu, holistinen sairaanhoito, sekä eurytmian opettaja ja eurytmiaterapeutti.
Takaisin aihealueeseen: Pakolaisuus