Yhteiset Lapsemme 4/2025: Neljällä vuosikymmenellä työtä lapsen oikeuksien ja adoption parissa

Teksti: Tiiu Vainio
Kuvat: Yilidan Sikandeer

Yhteiset Lapsemme ry:n pitkäaikainen adoptiotyön asiantuntija Anja Wikstedt on kulkenut perheiden rinnalla 1980-luvun lopulta lähtien. Nyt eläkkeelle siirtyessään hän katsoo taaksepäin uraansa, jossa omasta adoptiokokemuksesta kasvoi valtakunnallinen työ lasten oikeuksien ja perheiden tukemisen parissa.

Kun pitkän uran tehnyt työntekijä jää eläkkeelle, tunnelma on harvoin yksiselitteinen. Yhteiset Lapsemme ry:n pitkäaikaiselle adoptiotyön asiantuntijalle Anja Wikstedtille eläkkeelle jääminen ei tullut vain omasta päätöksestä, vaan rahoitusleikkausten seurauksena. Se värittää myös tämän hetken tunteita:

“Tunnelma on tietysti erilainen, kuin mitä olisi ollut, jos olisin itse päättänyt, että nyt jään eläkkeelle. Nyt työelämästä pois jättäytyminen tuli rahoituksen päättymisen ja muutosneuvottelujen kautta. On myös haikeaa kun Yhteiset Lapsemme ry:n adoptiotoiminta ei voinut jatkua.”

Silti äänessä kuuluu myös kiitollisuus ja sitoutuminen työhön, joka on kulkenut mukana elämässä 1980-luvun lopulta lähtien.

Oma adoptio vei järjestötyöhön

Anjan tie Yhteiset Lapsemme ry:hyn alkoi omasta lapsihaaveesta. Hän asui 1980-luvulla Ruotsissa, jossa kansainväliset adoptiot olivat jo vakiintunutta toimintaa. Tukholmassa Anja osallistui Adoptionscentrumin järjestämälle adoptiovalmennuskurssille. Valmennuskurssi ei ollut pakollinen, mutta käytännössä valtaosa hakijoista osallistui kurssille.

“On todella tärkeää, että on olemassa jokin toinen foorumi, jossa ei arvioida lainkaan, ja jossa on muita samassa tilanteessa. Emme tunteneet silloin ketään, jotka olisivat adoptoineet kansainvälisen adoption kautta”, Anja kertoo.  

Valmennuksessa tärkeintä oli kokemus siitä, ettei tarvitse kulkea matkaa yksin. Perheeseen tuli pieni Miki-poika Kolumbiasta vuonna 1986, ja pian tämän jälkeen perhe muutti Suomeen asettuen Espooseen. Jo seuraavana vuonna Anja kuuli, että joukko ihmisiä oli kokoontumassa pohtimaan uuden yhdistyksen perustamista.

Syksyllä 1987 Osuuspankin konttorissa kokoontui joukko ihmisiä, jotka päättivät perustaa yhdistyksen. Varsinainen perustamiskokous pidettiin keväällä 1988. Näin sai alkunsa Yhteiset Lapsemme ry.

“Alkuun olin yhdistyksen hallituksessa, ja me kaikki hallituksen jäsenet teimme paljon vapaaehtoistöitä, koska palkattua työntekijää ei tuolloin ollut”, Anja muistelee.

Yhteiset Lapsemme ry:n perustajissa oli useita ihmisiä, joilla oli taustaa Interpediassa ja adoptiotyössä. Silti aivan alussa tehtiin yksi linjaava päätös:

“Heti alusta päätettiin, ettemme lähde adoptiopalvelunantajaksi, vaan lähdemme eri tavoin ajamaan, niin kuin silloin sanottiin, monikulttuuristen lasten asioita.”

Tämä tarkoitti sitä, että yhdistyksen katse suuntautui laajasti kaikkiin lapsiin, joilla oli taustaa adoptiosta, maahanmuutosta tai etnisistä vähemmistöistä. Vastaavaa järjestötoimijaa ei Suomessa tällöin ollut.

“Haluttiin vaikuttaa siihen, että Suomi olisi mahdollisimman hyvä ja turvallinen maa kaikille lapsille ja nuorille, jotka ovat taustaltaan erilaisia aina kansainvälisesti adoptoiduista lapsista pakolaislapsiin.”

Yhteiset Lapsemme alkoi järjestää jo varhaisessa vaiheessa seminaareja ammattilaisille, kummitoimintaa ja perheyhdistystoimintaa sekä kehitysyhteistyötä. Tällöin kansainväliset verkostot ja Lastensuojelun Keskusliiton tuki olivat tärkeitä.

Olohuoneesta valtakunnalliseksi toiminnaksi

Anjan oma kokemus Tukholman adoptiovalmennuksesta jäi kytemään taustalle. Kun perheeseen oli elokuussa 1989 liittynyt Maribel-tyttö Kolumbiasta, ajatus vastaavanlaisesta tuesta alkoi kasvamaan. Ensimmäisen adoptiovalmennuskurssinsa Suomessa Anja aloitti saman vuoden syyskuussa omassa kodissaan. Aluksi kyse oli pienen joukon toteuttamasta vapaaehtoistehtävästä, josta vähitellen muotoutui Anjalle vuosikymmeniä kestänyt osa uraa. 

Kurssit olivat aluksi iltakursseja, joihin osallistujat sitoutuivat useaksi kuukaudeksi. Vähitellen valmennus laajeni Turkuun ja muualle Suomeen, ohjaajiksi tuli lisää ihmisiä, ja toiminta kasvoi valtakunnalliseksi.

Valmennuksilla on aina ollut yksi ydintehtävä: tarjota tila, jossa hakijat voivat puhua vapaasti ilman tunnetta arvioinnista.

“Se oli ihmisille tärkeää siihen aikaan, koska suurin osa ei ollut koskaan tavannut ketään muuta adoptio-odottajaa tai ehkä edes adoptiovanhempaa”, Anja sanoo.

Teemat ovat ajan myötä syventyneet.

“Alussa käsiteltiin omia motiiveja ja edellytyksiä, lasten taustoja ja kokemuksia sekä läheisten merkitystä. Nykyään lisäksi eettiset kysymykset, ennakkoluulot ja rasismi ovat iso osa kurssia. Tänä päivänä ei tarvitse enää erikseen sanoa ihmisille, että lapsi voi kohdata rasismia.”

Valmennukset täydentävät lain edellyttämää adoptioneuvontaa.

“Adoptioneuvonta on tärkein, mutta ajattelen, että kaikkien kannattaa osallistua myös valmennukseen. Sitä kautta monet ovat saaneet elinikäisiä ystäviä, myös minä.”

“Ihmiset pitää kohdata tunnetasolla”

Anja on kulkenut adoptiokentän rinnalla neljällä vuosikymmenellä, 1980-luvulta 2020-luvulle. Sinä aikana määrä, tempo ja luonne ovat muuttuneet monta kertaa.

Yhteiset Lapsemme ry:lle yksi iso käännekohta oli adoptiokuraattoritoiminnan siirtyminen osaksi järjestön toimintaa, ja Anjalle uuden adoptiolain myötä käynnistynyt lautakuntatyöskentely vuonna 2012.

Vuonna 2016 Anja itse siirtyi adoptiokuraattorin tehtävään Kerstin Rauman seuraajaksi. Adoptiokuraattorin työ toi uudenlaista vastuuta.

“Jännitin sitä alkuun. Kun puhelin soi, ei voinut tietää, mitä sieltä on tulossa. Kokemus kuitenkin opetti nopeasti olennaisen. Ei kannata jännittää, sillä kaikkea ei voi, eikä tarvitse tietää. Tärkeintä on olla läsnä ja kuunnella, tehdä parhaansa ja tarvittaessa auttaa muun tuen piiriin.”

Verkostoista ja kokeneiden kollegoiden tuesta tuli tärkeä osa työtä. Anja korostaa, ettei ole koskaan kokenut olevansa yksin, ei hallituksen, ei työntekijöiden eikä adoptiokentän muiden ammattilaisten keskellä.

“Meillä oli valtava yhteistyön aika, kun resurssit olivat toimistolla pienet. Oli iso mahdollisuus päästä keskustelemaan asioista ja ideoida yhdessä”, hän sanoo.

Anja kuvaa, miten monet hallituksen jäsenet, vapaaehtoiset ja työntekijät ovat vuosikymmenten aikana ystävystyneet, jakaneet pöydän ääressä arkea, ideoita ja kriisejä.

“Emme olleet vain töissä, vaan teimme yhdistyksestä oman näköisemme yhteistyössä muiden kanssa.”

Monipuolisuus on ollut yksi uran suuria rikkauksia: kehitysyhteistyö Boliviassa ja Kolumbiassa, kummitoiminta, perhekotien perustaminen, espanjankielinen päiväkoti, koulutukset, seminaarit, valmennukset, leirit ja adoptiokuraattorin työ ovat kaikki olleet osa samaa kokonaisuutta – lasten oikeuksien edistämistä.

“En pysty kuvittelemaan mitään muuta työpaikkaa, missä olisi ollut monipuolisempi työnkuva. Olen saanut tehdä ihan kaikkea hyvin konkreettisesti.”

Työ ei ole ollut vain työtä, vaan osa elämää.

Adoption tulevaisuus ja pienet kaksospojat

Kansainvälisen adoption tulevaisuudesta on keskusteltu paljon. Anja viittaa Kööpenhaminassa vuonna 2022 järjestettyyn EurAdoptin konferenssiin, jossa pohdittiin, onko kansainvälistä adoptiota vielä 40 vuoden kuluttua.

“Siellä vastattiin, että varmaan kansainvälisellä adoptiolla on tulevaisuutta, koska tulee olemaan lapsia, joilla on tarvetta kansainväliseen adoptioon. Lisäksi kansainväliset adoptiot jatkuvat aina sukupolvien ketjussa”, hän kertoo.

Tämä ajatus on Anjalle konkreettinen.

“Nyt minulla on kaksivuotiaat, kolumbialais-suomalais-saamelaiset lapsenlapset, elämä jatkuu kyllä siinä. Olen paljon auttamassa kaksosten kanssa, he ovat tärkeä osa arkea.”

Vaikka rahoitusleikkaukset ovat tuoneet mukanaan surua ja huolta, jotkut asiat jatkuvat, ainakin osittain. Yksi niistä on adoptiovalmennus.

“Olen hirveän iloinen, että on päätetty jatkaa adoptiovalmennuksia, vaikka siihen ei ole enää avustusta. Olen jo ehtinyt pitää yhden valmennuskurssin sen jälkeen, kun jäin eläkkeelle. Siitä jäi hirveän hyvät tunnelmat”, Anja toteaa.

Kun kysyy, mikä on kantanut vaikeissa tilanteissa ja eettisissä ristiriidoissa, Anja palaa samaan ydinsanomansa: kukaan ei kanna kaikkea yksin, eikä kaikkea voi, eikä tarvitse tietää.

“Tärkeintä on, että ei ole yksin. Välillä tulee vaikeita tilanteita, mutta olen aina kokenut, että yhdistyksessä on saanut tukea ja asioita on viety eteenpäin. Kaikki tekevät parhaansa.”

Ja ehkä siinä on myös koko työn ydin: lasten ja perheiden rinnalla kulkeminen, yhdessä.