
Yhteiset Lapsemme 4/2024: Vaihto-opiskelijana synnyinmaassa Kolumbiassa
Teksti ja kuva: Marikki Vasantola
Koneen laskeutumisesta Kolumbiaan on kulunut kohta jo neljä kuukautta. Silloin mielessä risteilivät innostus, jännitys sekä liikutus siitä, että pääsen asumaan maahan, jossa juureni ovat. Minut on adoptioitu Kolumbiasta, Bogotasta 2 kuukauden ikäisenä. Joten kun keväällä opiskelijavaihdon kohdemaihin oli lisätty uutena Kolumbia, päätös oli helppo.
Alku oli yksinäistä aikaa, ja ikävöin kotiin. Osasin odottaa sitä, sillä uuteen maahan muuttaessa kaikki on aloitettava alusta. Ihmissuhteiden luominen vie aikaa ja kielimuuri ja kulttuurierot vaikeuttavat sitä entisestään. Itselläni tähän meni aikaa useampi kuukausi ja yhden kerran jo meinasin ostaa lentoliput takaisin Suomeen. Oikeiden ihmisten löytäminen tuntui vaikealta ja päivät olivat aikamoista rämpimistä. Suurin osa muista vaihto-oppilaista tuli espanjankielisistä maista, jolloin heidänkin kanssaan oli kielimuuri, mikä vaikeutti kommunikointia ja ryhmäytymistä. Läheisten tuella ja kannustuksella jaksoin kuitenkin mennä päivä kerrallaan ja olen onnellinen, että en antanut periksi. Suosittelen ulkomaille lähtöä, jos siihen avautuu mahdollisuus, mutta haluan kuitenkin myös tuoda esille ulkomaille muuton kääntöpuolia.

Nyt neljä kuukautta myöhemmin olen iloinen, että olen päässyt tutustumaan tähän kiehtovaan ja monimuotoiseen maahan. Olen pääsyt matkustelemaan eri puolelle Kolumbiaa, ja sitä kautta päässyt tutustumaan kulttuurin paremmin ja nähnyt eri alueiden eroja. Täällä on todella isot luokkaerot ja se näkyy niin katukuvassa kuin ihmisten puheissa. Rikkaat asuvat aidatuilla asuinalueilla, joiden porteilla päivystävät aseistetut vartijat.
Kolumbian luonto ja ilmasto on todella vaihtelevaa ja olen päässyt näkemään sitä monipuolisesti. Asun itse Chíassa, Bogotan esikaupunkialueella vuoriston ympäröimänä. Ikkunasta näkyy lehmiä ja kanoja. Vuori-ilmasto on tullut hyvin tutuksi. Sää saattaa vaihdella päivän aikana useita kertoja, joten sateenvarjoa on hyvä kantaa laukussa aina mukana.
Adoptiotausta on ollut täällä enemmän mielessä kuin varmaan ikinä aiemmin. Olen miettinyt paljon biologista sukuani ja omia juuriani. Mielessä on pyörinyt paljon miltähän biologiset sukulaiseni näyttävät, onko heillä kaikki hyvin ja missähän päin Bogotaa he asuvat. Olen myös pohtinut täällä ollessani, että millaistakohan elämä olisi ollut, jos minua ei olisi adoptoitu. Ensimmäisinä päivinä myös huomasin, miltä tuntuu sulautua joukkoon. Jos olin hiljaa, minulle puhuttiin automaattisesti espanjaa ja yliopistolla piti erikseen jokaiselle opettajalle kertoa, että olen Suomesta.
Alun vaikeuksien jälkeen huomaan toivovani, että aikaa täällä olisi jäljellä vielä vähän enemmän. Harmittaa, että kun vihdoin olen löytänyt ne omat ihmiset ja sosiaaliset ympyrät niin pitääkin jo kohta lähteä kotiin. Mietin vaikeimpina hetkinä, että minkälainen kuva itselle jää koko reissusta ja että saiko siitä irti sen, mitä lähdin täältä hakemaan. Nyt tuntuu ihanalta huomata, että viimeisen kuukauden hyvät kokemukset ja kohtaamiset ovat helpottaneet omaa oloa ja kokonaiskuvaa koko reissusta. Olen tutustunut ihaniin ihmisiin ja heidän kulttuuriinsa ja olen saanut jakaa ikimuistoisia hetkiä heidän kanssaan. Ja että loppupeleissä, kun löytää omat ihmiset, niin sillä kielimuurillakaan ei ole kauheasti väliä. Kommunikaatio toimii kahdella kielellä tai kääntäjän avulla todella sujuvasti.
Täällä kaikki osaavat tanssia ja salsata. Baareissa tanssilattia ovat täynnä iloisia ihmisiä. Tulen ikävöimään sitä näkyä ja sitä tunnetta, kun baari-illan jälkeen on jalat kipeät salsan tanssimisesta. Kiireettömyyttä tulee myös ikävä, koska täällä asiat hoituvat hyvin verkkaasti ja aikataulut ovat niin liukuvat, että olen monesti luullut olevani myöhässä vain huomatakseni olevani ensimmäinen paikalla. Eniten jään ikävöimään kolumbialaisten ystävällisyyttä ja avuliaisuutta, upeita hedelmiä, sekä tietenkin niitä ihmisiä, joiden kanssa olen saanut jakaa tämän kokemuksen.