Yhteiset Lapsemme 2/2024: Kun rasismi aiheuttaa ”huonoo oloo”, kuka kuulee, kuka hoivaa?

Teksti: Tuuli Kurki

Julkisessa keskustelussa nuorten mielenterveyskriisiä on kuvattu lähinnä riittämättömien palvelujen ja kustannusten näkökulmasta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt nuorten oma näkökulma eli se millaisina mielenterveyspalvelut näyttäytyvät nuorille.

Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa Rasismi, mielenterveys ja POC-nuoret tarkastelun lähtökohtana oli mustien ja ruskeiden, rasismia kokevien, nuorten näkökulma ja kokemukset mielenterveyspalveluista. Mielenkiinnon kohteena olivat erityisesti oppilashuollon ja kolmannen sektorin järjestöjen tarjoama matalan kynnyksen tuki.

Toiseuttaminen tukipalveluissa

Tutkimushankkeen aikana kohtasin haastattelemalla ja nuorten arkea havainnoimalla lukuisia nuoria, joille rasismi aiheuttaa “huonoo oloo”. Huonoa oloa aiheutti kuitenkin myös se välinpitämättömyys, jolla tukijärjestelmässä ja yhteiskunnassamme laajemminkin nuorten kokemaan rasismiin suhtaudutaan. Tukipalvelut, joista nuorten odottaisi saavan tukea myös rasisminkokemuksiin, voivat kuitenkin toimia keskeisenä toiseuttamisen ja rodullistamisen tilana.

Nuorten kertoman mukaan palveluissa kohdattu rasismi on usein suoraa ja jyrkkää rasismia hienovaraisempaa, mutta toistuessaan erityisen satuttavaa. Nuoret kertoivat kohtaamisista, joissa ammattilaiset ovat nöyryyttäneet ja nolanneet heitä, ja esimerkiksi vähätelleet rasisminkokemuksia samanaikaisesti rasistisesti toimien. Ammattilaiset ovat myös laiminlyöneet velvollisuutensa puuttua nuorten kohtaamaan perheväkivaltaan, vedoten stereotypioihin, joiden mukaan maahanmuuttajaperheissä kuritusväkivalta olisi normaalia.

Mielenterveyden näkökulmasta nämä rodullistavat, toiseuttavat ja rasistiset kohtaamiset ovat tuottaneet nuorille esimerkiksi rasismin sisäistämistä, kuten toivetta olla valkoinen, koska ehkä silloin kokemuksiin suhtauduttaisiin niiden vaatimalla vakavuudella. Toisaalta nämä kohtaamiset ovat myös vaientaneet nuoria hiljaiseksi ja nuoret ovat kertoneet “valehdelleensa itsensä ulos” palveluista toiseuttavien kokemusten vuoksi. Osalle nuorista psyykkisesti kuormittavat elämäntilanteet ja ammattilaisten välinpitämättömyys ja suoranainen avun tarpeen laiminlyönti on johtanut vakavaan itsetuhoisuuteen. Vaikka vaikeneminen voi toimia nuorille itsesuojelumekanismina, voi se myös tapahtua avun ja tuen saamisen kustannuksella.

Vertaistoiminnasta tukea

Nuorille merkityksellisenä mielenterveyden tuen muotona näyttäytyy kuitenkin vertaistukitoiminta, jota toteutetaan meiltä meille -periaatteella. Vertaistukiryhmissä nuoret kokevat tulevansa hoivatuiksi ja kuulluiksi. Vertaisuudessa tuottuvaa keskinäistä hoivaa, kanssahoivaa, tukee yhteinen ymmärrys rasismin aiheuttamasta kivusta ja kokemusten läpikäyminen yhdessä. Vertaisuudessa nuorten mustista ja ruskeista kehoista, joita julkisessa keskustelussa ja arjen kohtaamisissa arvostellaan, valvotaan ja kontrolloidaan sekä kohdellaan luotaantyöntävinä, jopa vastenmielisinä, muodostuu hoivan lähde ja turvan tuoja.

Tällä hetkellä yhteiskuntamme ja tukijärjestelmämme ei tue ja välitä rasismia kokevista nuorista niin kuin sen pitäisi. Nykyinen järjestelmä ei pysty tarjoamaan vertaistukea ja hoivaa kaikille rasismia kokeville nuorille, jolloin nuoret helposti luovat oman tukijärjestelmänsä virallisen järjestelmän marginaaliin. Kysymys kuuluukin, pidetäänkö rasismia kokevia nuoria hoivan arvoisina vai jätetäänkö heidät selviytymään ja löytämään omat selviytymiskeinonsa keskenään?

Kirjoittaja toimii yliopistotutkijana Helsingin yliopistossa. Artikkeli perustuu tutkimushankkeeseen Racism, Mental Health and Young People of Colour (RaMePOC, Suomen Akatemia 2020-2023)