10/03/2022 - , , , ,

YL 1/2022: Dianan paluu juurilleen Kolumbiaan

Teksti: Diana Oquendo
Kuvat: Dianan kotialbumi  

Olen koko elämäni halunnut selvittää biologisen taustani. Olen jutellut asiasta usein adoptiovanhempieni kanssa. He eivät kuitenkaan käytännössä vaikuttaneet kovin halukkailta selvittämään taustojani, vaikka sanoivatkin päinvastaista. He kuitenkin lupasivat lähteä selvittämään asiaa heti, kun itse sen haluan tehdä ja lupasivat maksaa ensimmäisen matkan Kolumbiaan.

Kun aloin ilmaisemaan, että haluan selvittää asiat, he sanoivat, että minun täytyisi kirjoittaa kirje biologiselle äidilleni ja sen jälkeen he voivat alkaa selvittämään asiaa. Kirjeen kirjoittaminen kuitenkin tuntui todella vieraalta ja mitä edes kirjoittaisin biologiselle äidilleni. Mielessäni pyöri vain, että en halua häneltä rahaa ja ainoa pyyntöni hänelle olisi saada kuva hänestä. Toisaalta ahdistavaa siitä teki myös se, että adoptiovanhempani lukisivat jotain, mitä haluan sanoa biologiselle äidilleni. Olen aina pitänyt biologista äitiäni ainoa oikeana äitinä ja rakastanut häntä kaikesta huolimatta.

Minkä kautta adoptoitu?

Yhtenä päivänä vuonna 2015 sain adoptiovanhempani näyttämään kaikki paperit, joita heillä oli adoptiooni liittyen. Tietoa oli paljon, mutta toisaalta vähän. Minulle esimerkiksi selvisi syntymäpainoni ja -pituuteni.  Olin kuvista päätellyt, että olen ollut pienikokoinen vauva ja niin olinkin. Olin syntyessäni alle kolme kiloinen. Myöhemmin sain kuulla, että biologisen äitini vatsa oli odottaessa ollut pienempi kuin nykyään.

Papereita selatessa adoptioäitini heitti ilmoille, että miksi et ottaisi yhteyttä sinne, mitä kautta minut on adoptoitu! Olin aivan shokissa. Mitä? Mikä paikka? En edes tiennyt, että on tällaisia paikkoja kuten Helsingin kaupunki, Interpedia ja Pelastakaa Lapset ry. Adoptioäitini kertoi, että minut on adoptoitu Helsingin kaupungin kautta. Sitten sovimme, että otamme sinne yhteyttä niin pian kuin mahdollista ja saimmekin sovittua ensimmäisen tapaamisen jälkipalvelua hoitavan sosiaalityöntekijän kanssa. Muistaakseni menin sinne adoptioisäni kanssa, koska edelleenkin pelkään uusia tilanteita ja virallisia tapaamisia. Voi olla, että menen täysin lukkoon, jolloin on helpompi, että joku muu hoitaa puhumisen.

Tapaamisessa ei tullut uutta tietoa papereiden osalta. Työntekijä kuitenkin kertoi, että heillä on yhteys Kolumbiaan erääseen jo eläkkeellä olevaan kolumbialaiseen adoptioita hoitavaan työntekijään, joka nykyään selvittää adoptoitujen juuria. Sosiaalityöntekijä kertoi, että tämä ns. yksityisetsivän palvelu maksaisi X euroa, jotta se voitaisiin aloittaa, ja jos mitä vain tietoa saadaan selville, sen tiedon saaminen maksaa uudet X euroa. Esimerkkinä mahdollisista tiedoista olisi puhelinnumero tai osoite. Jäimme hieman pohtimaan tätä, koska summa oli iso raha epätietoisuudesta eli mitä saamme vai saammeko mitään selville.

Onneksi adoptiovanhempieni rahallinen tilanne on aina ollut vakaa, ja heillä oli mahdollisuus laittaa rahaa tähän. Olen heille ikuisesti kiitollinen, että he olivat myös valmiita maksamaan selvittämisestä, vaikka muuten välimme ovat aina olleet hyvin kylmät ja etäiset. Muistaakseni pohdintaa kesti noin kuukausi, jonka jälkeen ilmoitimme sosiaalityöntekijälle, että lähdemme prosessiin. Minun tuli lähettää hänelle kuvia itsestäni eri ikävuosilta, jos yhteys saataisiinkin nopealla aikataululla.

Äiti löytyy Kolumbiasta

Muutama viikko kuvien lähettämisen jälkeen tuli yhteydenotto sosiaalityöntekijältä, että nyt olisi hyvä sopia uusi tapaaminen, koska mahdollisesti jotain uutta tietoa on saatu. Menin tapaamiseen tällä kertaa adoptioäitini kanssa. Tapaamisessa työntekijä kertoi, että uutta tietoa on saatu ja yhteyshenkilö on päässyt tapaamaan äitini pikaisesti hänen työpaikallaan. Työntekijä kertoi meille, että äitini on löytynyt ja mitä äitini kanssa oli juteltu ja minkälaiselta ihmiseltä hän vaikutti. Olin hyvin liikuttunut kaikesta ja muistaakseni en saanut sanaa suusta koko tapaamisen aikana.

Työntekijälle iso kiitos siitä, että hän osasi huomioida kaikki osapuolet tapaamisessa. Hänellä oli kuvia äidistäni ja hän kysyikin, haluanko nähdä ne heti vai katsoa ne yksin omalla ajalla rauhassa sitten, kun haluan ja olen siihen valmis. Osasin onneksi vastata, että katson kuvat rauhassa. Lähdimme tapaamisesta eri paikkoihin. Minä olin autolla ja adoptioäitini käveli työpaikalleen. Sanoimme ovella heipat ja kävelin autolle ja muistaakseni katsoin kuvat nopeasti ja laitoin ne auton takakonttiin odottamaan parempaa tutkailua. Tuntui hyvältä, että tärkeää tietoa sisältävä muovitasku oli hyvässä tallessa paikassa, mutta silti käden ulottamattomissa ja poissa näköpiiristä, jotta saisin tutustua siihen rauhassa sitten, kun on sen aika.

Sain muutamia kuvia äidistäni ja pienen videopätkän. Myöhemmin äitini ilmoitti, että on luonut sähköpostin siskonsa avustuksella, jotta voimme pitää yhteyttä. Olemme pitäneet siis yhteyttä vuodesta 2015 asti. Ensimmäisen kerran tapasimme marraskuussa 2017 ja olin heidän kanssaan tammikuuhun 2018 asti. Saman vuoden keväällä muutin Kolumbiaan puoleksi vuodeksi ja palasin sieltä takaisin Suomeen joulukuussa 2018.

Kohti Kolumbiaan

Minulla on aina ollut Kolumbian kansalaisuus ja passi, joten matkustaminen Kolumbiaan onnistui helposti. Kesällä 2017 ostin kahden kuukauden matkan Kolumbiaan. Adoptioisäni halusi lähteä mukaan ja hän sai sovittua itselleen töitä viikoksi Medellínistä. Matkan odotus sujui helposti, koska minulla oli edellisellä viikolla tanssikilpailut Minskissä Valko-Venäjällä. Kaksi päivää ehdin vielä viettää Suomessa. Lähtöä edeltävän yön vietin pakatessa ja nukuin ehkä pari tuntia.

Lensimme ensin Saksaan ja sinne meno sujui ongelmitta. Saksan lentokentällä kävimme varmistamassa seuraavan portin. Portin nähdessäni paniikki iski ja silloin kaikki muuttui todeksi, kun taululla luki, että lento menee Bogotaan Kolumbiaan. En pystynyt enää syömäänkään mitään, olo oli niin huono. Juuri ennen koneeseen menoa menin vessaan oksentamaan, koska kaikki oli niin todellista. Oli myös jännää nähdä niin paljon omannäköisiä ihmisiä samassa paikassa odottamassa koneeseen pääsyä.

Bogotassa olin jo niin väsynyt, etten enää ajatellut mitään. Medellínin-lentojen kanssa oli jotain ongelmaa, mutta meidän lentomme onnistui.  Koneeseen päästettiin vain kentällä rauhallisesti käyttäytyneet, ja loppujen lopuksi koneessa oli meidän lisäksi noin viisi ihmistä. Kun saavuimme Medellíniin olin valvonut yli 50 tuntia. Olimme ainoat odottamassa laukkuja ja lasin toisella puolella näin äitini, tätini ja tädin ystävän, joka oli lähtenyt kuskiksi.

Kohtaaminen oli kiusallinen, koska halusin vain nukkumaan, eikä minulla ollut kauheasti sanottavaa. Toki kielimuurikin toi siinä vaiheessa vielä haasteita. Pääsimme yömyöhään hotellille ja menimme suoraan nukkumaan.

”Tämä on minun paikkani”

Kun heräsin seuraavana päivänä, kaikki vain jotenkin loksahti kohdalleen. ”Tämä on minun paikkani” oli ensimmäinen ajatukseni, kun pääsin päivänvaloon. Kaikki vain tuntui oikealta ja tutulta, tuoksut, ihmiset, kaikki. Vietin ensimmäisen viikon adoptioisäni kanssa hotellissa ja muutamina päivinä teimme turistikierroksia ja toisina päivinä, kun hän oli töissä, minä olin sukulaisteni kanssa. Kaikki tuntui luonnolliselta perheeni kanssa, mutta kommunikointi oli aluksi hieman haasteellista.

Kun adoptioisäni viikon jälkeen lähti, muutin äitini luokse asumaan. Samassa asunnossa asui puolisiskoni ja hänen poikansa. Kahden kuukauden aikana näimme paljon ihmisiä ja sukulaisia, teimme normaaleja asioita ja päivät sain viettää äitini työpaikalla. Hänellä on oma yritys, jossa leikataan kankaita. Sain osallistua myös työntekoon ja tämä oli minusta kivaa, koska sain viettää päivät äitini kanssa. Työpaikka sijaitsi aivan keskustassa, jossa sain myös viettää aikaa hoitaen omia tai äitini asioita.

Kolumbiassa kaikki on erilaista. Keskipalkka on noin 250 euroa kuussa ja perheeni ei asu rikkaiden alueella. Joillekin tämä saattaisi Suomeen verrattuna olla shokki, mutta olen aina ollut tosi sopeutuvainen ja kulttuuri-, asumis- ja elämiserot eivät tuottaneet minulle ongelmia. Kolumbiassa ruoka on erinomaista, toki rasvaista, mutta kroppa tottuu siihen, kun muistaa urheilla. Meidän kotimme sijaitsi korkealla vuoristossa. Joka päivä bussipysäkiltä piti vielä kävellä noin 300 metriä jyrkkää ylämäkeä ja portaita. Kaksi kuukautta meni todella nopeasti ja opin myös nopeasti espanjaa, koska kukaan ei osannut englantia.

”Olen löytänyt itseni”

Olen ikuisesti onnellinen, että olen saanut tutusta perheeseeni, ja vielä myöhemmin, vuonna 2018, viettää Kolumbiassa kuusi kuukautta. Molemmat matkani Kolumbiaan ovat olleet elämäni parhaita asioita. Palattuani toiselta Kolumbian-matkalta vaihdoin takaisin alkuperäisen sukunimeni. Näiden matkojen ansiosta olen löytänyt itseni, ja siihen liittyy vahvasti kolumbialaisuus. Ystävätkin ovat sanoneet, että matkojeni jälkeen olen ollut hyvällä tavalla aivan eri ihminen, paljon avoimempi ja iloisempi. Ihan kuin suurin tuska olisi lähtenyt minusta pois.

Toivoisin, että kaikki adoptiolapset saisivat elämässään kokea olevansa rakastettuja ja olla juuri sitä mitä he ovat ja tuntevat. Tunteet saattavat olla välillä vaikeita, mutta ei saa unohtaa, että jossain on toinen ihminen, joka kokee tai on kokenut varmasti näitä samoja tunteita. Sitä varten on vertaistukiryhmiä ja tapaamisia, joihin voi osallistua missä tahansa vaiheessa elämää juuri niin ehjänä tai rikkinäisenä kuin vaan pystyy.

-Rakkaudella Diana-

Kirjoittaja on 29-vuotias nuori nainen, joka on adoptoitu pienenä Kolumbiasta Suomeen.

Adoptoidun ääni -podcastissa: Dianan paluu juurille Kolumbiaan

Adoptoidun ääni -podcastin uusimmassa jaksossa nro 29 Diana Oquendo jakaa ajatuksiaan identiteetistään, joka on vahvasti kolumbialainen. Jaksossa puhutaan lisäksi adoptiotaustasta, sen selvittämisestä sekä Dianan matkasta synnyinmaahansa Kolumbiaan.

Dianan kanssa keskustelemassa on Oscar Lehtinen.

Adoptoidun ääni on Yhteiset Lapsemme ry:n tuottama podcast, jossa ryhmä adoptoituja keskustelee heille itselle tärkeistä aiheista. Kuuntele Adoptoidun ääni -podcastia

Tagit

Takaisin aihealueeseen: , , , ,