02/04/2019 - , , ,

Yhteisöllinen vanhemmuus ja lapsen kehitys

Teksti: Anja Wikstedt
Kuva: Marjukka Rauhala

Mitä lapsi tarvitsee kasvaakseen ja kukoistaakseen? Aiheesta puhui lastenpsykiatri Jukka Mäkelä Yhteiset Lapsemme ry:n tilaisuudessa Yhteiset Lapsemme & Kansainvälinen adoptio 30 vuotta Lallukan taiteilijakodissa lokakuussa 2018.

Ihminen on syvimmiltään hyvin kehollinen. Voidakseen hyvin lapsi tarvitsee lepoa, ravintoa ja hoivaa. Yhtä paljon lapsi tarvitsee myös vuorovaikutusta. Vuorovaikutuksen kautta aivot rakentavat uusia yhteyksiä ja lapsi tulee nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi aloitteineen ja ajatuksineen. Vuorovaikutus lähtee siitä, että toinen näkee toisen, joku huomaa että juuri sinä olet siinä, sinä olet minulle rakas, otan vastaan ne ajatukset jotka ovat sinulle tärkeitä ja vastaan niihin. Omilla todellisilla vastauksillani osoitan, että olen kiinnostunut sinusta.

Hyvässä vuorovaikutuksessa lapsella on mahdollisuus tutkia, onnistua ja epäonnistua, on aikaa ja rauhaa unelmoida. Lapsi tarvitsee opetusta yhteisön arvoista ja odotuksista, vapautta leikkiä ja nauttia itsestään ja kavereistaan. Olla osa ryhmää, jossa tulee hyväksytyksi. Lapsi tarvitsee toistuvaa ja jatkuvaa säätelyapua pysyäkseen alueella, jossa voi nostaa ja laskea kiihtymystasoaan siten, että se pysyy turvallisissa raameissa. Lapselle on tärkeää kokemus siitä, että hänestä ollaan ylpeitä ja hän tuottaa iloa läheisilleen.

Lapsen syntyessä aivot ovat vielä keskeneräiset. Aivojen kasvuun vaikuttaa ennen kaikkea miellyttävä vuorovaikutus. Ihminen tarvitsee pitkän lapsuuden, jonka aikana aivot kasvavat voimakkaiden yhteisöllisyyden kokemusten kautta.

Läheisyys palkitsee

Ihmisellä on ainutkertaisia viestinnän taitoja: katseen suuntaaminen, monenlaisia ilmeitä sekä kieli, joka pohjaa varhaiseen jokelteluun. Ihmisellä on kyky havaita, kuka hänet huomaa. Lapsi näkee, kuka on hyväntahtoinen ja kuka pahantahtoinen.

Jukka Mäkelä

Toisten läheisyydessä ja yhteydessä oleminen palkitsee monella tavalla. Vauvatutkimus on osoittanut, että auttaminen on ihmiselle synnynnäinen taipumus. Jo puolen vuoden ikäinen  vauva havaitsee ja osoittaa hyväksyvänsä, että toinen tulee auttamaan, jos joku tarvitsee apua. Vastaavasti vauva ilmaisee mielipahaa, jos näin ei tapahdu. Isommat lapset ovat valmiita keskeyttämään kaiken kivan, jos aikuinen tarvitsee apua. Päiväkotivideoissa on voitu nähdä, että lapset lähtevät usein auttamaan kaveria, joka on pulassa. Nykytieteen mukaan ei ole olemassa lapsen synnynnäistä itsekkyyttä.

Auttamisen lisäksi jakaminen alkaa varhain. Jo vauvat antavat toiselle puolet omastaan.  Kuten mitä tahansa synnynnäistä piirrettä, auttamisen ja jakamisen halua voidaan kasvatuksen kautta joko voimistaa tai heikentää.

Tarinointi on elämänkokemuksen jakamista. Tarinoiden kautta – iltasaduista teatteriin – saadaan kielenkäyttöön rikkautta. Kaikki kansainvälinen tutkimustieto osoittaa, että on tärkeää että lapselle luetaan, se jättää pysyvän ja pitkän jäljen lapsen aivoihin. Leikki on lapselle keskeisimpiä mielihyvän lähteitä. Varhaisessa vuorovaikutusleikissä käytetään äänenkäytön rytmin toistamista, myöhemmin tulevat mukaan niin peuhaaminen kuin sääntöleikit.

Lohduttaminen on ihmiselle ominaista jo vauvaiästä lähtien: kun vauva kuulee, että joku muu itkee, myös vauva alkaa itkeä. Lohduttamisen taito on empatian perusta ja osa huolenpidon sisäistä kokonaisjärjestelmää. Aikuisen huolenpidon tuoma palkinto ja lapsen kiintymyksen tunne muodostavat sen myönteisen kierteen, joka on niin palkitsevaa vanhemmuudessa.

Vanhemmuus

Vanhemmuus on vahva itsenäinen tavoitejärjestelmä. Useimmilla nisäkkäillä ja myös kädellisillä vanhemmuus on hyvin yksinäistä puuhaa. Muut lajitoverit, etenkin urokset, voivat jopa olla vaaraksi pennulle. Muuten vanhemmuus näyttää hyvinkin samanlaiselta kuin ihmisellä. Joillain eläimillä toteutuu yhteisöllinen vanhemmuus, mm. norsuilla, koirilla ja susilla. Simpanssiäitien yksinäinen vanhemmuus, johon kuuluu pentujen kantaminen yksin pitkän ajan, voi olla hyvin kuormittavaa. Tästä huolimatta simpanssiemo ei koskaan hylkää tai kaltoinkohtele poikasiaan. Ihmiset sen sijaan tarvitsevat tukea, jotta voivat huolehtia jälkeläisistään.

Ihminen kuuluukin yhteisöllisen vanhemmuuden lajeihin. Tämä haastaa perinteisen kiintymyssuhdeajattelun, jossa korostetaan ensisijaista kiintymyssuhdetta. Vanhemmuudessa on aina ollut auttajia, jo synnytyksestä lähtien. Tärkeää lapsen kannalta on äidin valmius antaa vauva toisen syliin. Vauvalla on valmius luoda suhde moneen ihmiseen, vauva on korostuneen kiinnostunut kaikesta inhimillisestä. Toisten aikuisten kiinnostus vauvaan ja pieneen lapseen luo lapselle turvaa. Luonto onkin järjestänyt, että vauvat ja pienet lapset ovat niin äärettömän suloisia.

Yhteisöllisen vanhemmuuden käsite edellyttää vanhan kiintymyssuhdeteorian avaamista. Aivojen kehitykselle monet suhteet ovat rikkaus, ne ovat mielen, kielen ja kulttuurin perusta. Suuntautuminen ulospäin on kiintymyssuhteen perussuunta, ei sisäänpäin kääntyminen. Kaikilla lapselle tärkeillä henkilöillä on oma ja ainutlaatuinen merkityksensä – vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset, varhaiskasvatuksen ja opetuksen henkilöstö. Palvelujen tehtävä ja mahdollisuus on vahvistaa näitä suhteita.

Vastavuoroisuus tuo iloa

Ilo näkyy lasten ja aikuisten kasvoilla. Kaikki mikä tuottaa iloa, vahvistaa aivojen kasvua ja kehitystä. Yhteydet aivoissa lisääntyvät ja uudet toimintamahdollisuudet avautuvat. Ilo kumpuaa ainakin kolmesta eri lähteestä: hoiva- ja kiintymyskokemuksista, joissa on mukana lempeyttä ja lämpöä, uteliaasta tutkimisesta ja löytämisen riemusta sekä peuhaamisesta, fyysisestä leikistä toisen kanssa.

Theraplay-leikit vanhemmuuden tukena

Therplay-leikeissä voidaan vastata lapsen perustaviin tarpeisiin kokea tulevansa nähdyksi, olevansa turvassa, tulevansa kuulluksi, tulevansa ymmärretyksi ja olevansa kykenevä. Theraplayssa myös vanhemmat saavat nähdä lapsensa kykenevänä, ja heitä autetaan ymmärtämään lapsensa reaktioita, omia reaktioitaan sekä kokea itse korjaavia leikkikokemuksia.

Theraplayssa käytetään erilaisia leikin muotoja. Vuorovaikutusleikkeihin kuuluvat liikkeiden, kosketuksen ja äänenkäytön yhteen rytmittäminen ja virittäminen, odotuksen toteutumisen ja yllättymisen ilo, vuorottelu ja jaetun todellisuuden luominen sekä lorut ja laulut. Fyysisessä leikissä tutkitaan lempeää kosketusta ja tarkastellaan kehon ulottuvuuksia. Peuhaaminen ja riehaleikit sisältävät jahtaamista ja pakenemista, painimista ja voimien mittelyä, hippa- ja palloleikkejä, peukkupainia ja hierontaa. Sääntöleikit merkitsevät toiminnan ohjautumista yhteisen sopimuksen mukaan, vuoron odottamista, palkinnon lykkäämistä ja vahvaa sosiaalisen ja itsesäätelyn tukea.

Omasta itsestä huolehtiminen

Vanhemmuuden tärkeässä tehtävässä ei pidä unohtaa itseään. Lapsen lailla vanhempi tarvitsee ravintoa, lepoa ja liikuntaa. Läheiset ihmissuhteet tukevat hyvinvointia. Mielen säätelyyn vaikuttaa itsensä kokeminen ehyenä ja kykyä palautua kulloiseenkin hetkeen: tietoinen, hyväksyvä läsnäolo. Omista kokemistavoista kannattaa olla kiinnostunut. Mikä tässä tilanteessa koskettaa minua, mikä saa minut kuohuksiin, lamaantumaan, masentumaan. Miksi koen, että näin on hyvä toimia. Omaa luottavaista kiintymystä tukee se, että on omalle itselle myötätuntoinen, kiinnostunut kuulija.

Jukka Mäkelä on lastenpsykiatri sekä lasten-psykoterapian ja Theraplay-terapian kouluttaja ja työnohjaaja. Hän työskentelee erityisasiantuntijana Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella.

 

Takaisin aihealueeseen: , , ,