14/12/2019 - , , , , , ,

Yhteiset Lapsemme 4/2019: Vähemmän salaisuuksia ja vaikenemista, enemmän avoimuutta

Teksti: Anja Wikstedt
Kuva: Markus Söderlund

Yhdysvaltalainen professori David Brodzinsky, pitkän linjan adoptioammattilainen, oli puhumassa Nordic Adoption Councilin konferenssissa Islannissa syyskuussa 2019. Hänen tarkasteli puheenvuorossaan muun  muassa adoptiota historiallisessa kontekstissa, adoptoitujen omia kokemuksia, adoptiovanhempien asenteita sekä ammattilaisten adoptio-osaamisen merkitystä.

Vuosikymmenten aikana adoptiokäytännöissä ja asenteissa adoptiota kohtaan on tapahtunut suuria muutoksia lähes kaikissa länsimaissa. Vähemmän salaisuuksia ja enemmän avoimuutta, niin adoption kuin taustatietojen selvittämisen ja jakamisen kannalta. Enää ei ajatella, että juurien etsiminen tarkoittaa sitä, että adoptoitu on pettynyt tai voi huonosti, vaan kyseessä on normaali prosessi adoptoidun elämässä. Nykyään adoptoidaan yhä enemmän isompia lapsia, lapsia, joilla on eri etninen tausta kuin adoptiovanhemmilla, ja lapsia adoptoivat myös vanhemmat, jotka kuuluvat seksuaalisiin vähemmistöihin. Nämä muutokset ovat johtaneet siihen, että adoptio koetaan eri tavoin kuin ennen.

Vanhempien asenteilla suuri merkitys

Brodzinsky pitää merkityksellisenä sitä, minkälaisessa yhteisössä adoptoitu asuu. Jos adoptoidun elinpiirissä ei ole juurikaan muita adoptoituja, on suurempi mahdollisuus siihen, että adoptoitu tuntee itsensä erilaiseksi. Hän uskoo vahvasti adoptioperheiden keskinäiseen vertaistukeen. Kaikkein tärkeintä adoptoiduille on kuitenkin adoptiovanhempien käytös ja asenteet.

Vanhemman tulee ymmärtää adoptiovanhemmuuden erityisyys. Turvallinen koti ja hyvät vanhemmat saavat paljon hyvää aikaan, se ei kuitenkaan välttämättä korvaa kaikkea vaille jäämistä. Liian suuret odotukset omaa vanhemmuutta kohtaan onkin riskitekijä adoptioperheessä. Erot adoptoitujen ja ei-adoptoitujen lasten ja nuorten hyvinvoinnissa eivät yleensä johdu siitä, että lapset ovat adoptoituja, vaan siitä, mitä lapset ovat kokeneet ennen adoptiota tai mille he ovat altistuneet.

Brodzinsky kuvasi adoptiolasten ajatuksia adoptiosta eri ikävaiheissa. 3-4-vuotiaat lapset tietävät olevansa adoptoituja, tietävät tulleensa kaukaa, heillä saattaa olla joitain muistoja ja he osaavat puhua ”adoptiokieltä”. Voi kuitenkin olla, että heillä on hyvin rajallinen ymmärrys siitä, mitä adoptio oikeasti tarkoittaa. Suurimmalle osalle adoptio tarkoittaa hyviä asioita, koska vanhemmat puhuvat siitä positiivisesti. Vanhemmat ovat onnellisia adoptiosta, lapset ovat toivottuja ja rakastettuja, vaikeista asioista ei keskustella pienten lasten kanssa. Adoptoitujen lasten ja perheiden biologisten lasten hyvinvoinnissa ei ole suuria eroja, etenkin jos lapset on adoptoitu pieninä.

Hyvinvoinnissa alkaa olla eroja, kun adoptiolapset olevat 6-8-vuotiaita. Heidän ymmärryksensä adoptiosta lisääntyy ja heille voidaan esittää kummallisia ja hämmentäviä kysymyksiä. Lapset kysyvät taustastaan tai ainakin miettivät syntymävanhempiaan ja alkavat ymmärtää, että heidän elämässään olisi ollut muitakin mahdollisuuksia. Lapsi voi pohtia, miksi kukaan ei auttanut hänen biologista äitiään, syntymäperhettään.

Murrosikäiselle fyysiset muutokset ovat isoja ja tärkeitä: keneltä näytän? mistä piirteeni tulevat? Miltä tuntuu, kun oikeasti ei tiedä, mistä tulee, ketä muistuttaa. Nuoresta voi tuntua, että tuottaa vanhemmilleen pettymyksen, kun ei menesty siten kuin kokee vanhempien toivovan. Toisaalta vanhempien saattaa olla vaikea tukea lastaan jossain erityisessä lahjakkuudessa, jos lapsen kiinnostuksen kohde on jotain aivan muuta kuin heidän omansa. Mitä merkitsee adoptoidulle tieto, että hän on ollut vanhemmilleen toissijainen vaihtoehto?

Adoptoitujen omat tarinat

Itsenäistyminen alkaa nuoruusiässä, ja se voi olla hyvin stressaavaa aikaa niin nuorelle kuin vanhemmille. Tässä vaiheessa varhaislapsuuden traumat ja hylkäämiskokemukset voivat aktivoitua. Toisaalta, nuoruusvuodet voivat olla myös vapauttava kokemus: on mahdollista miettiä adoptioon liittyviä kysymyksiä vapaana vanhemmistaan. Pienen lapsen adoptiotarina on vanhempien kertoma, nuori löytää oman tarinansa.

Brodzinsky kuvaa onnistunutta tilannetta sellaiseksi, jossa adoptoidulla on mahdollisuus avoimesti keskustella identiteettiin liittyvistä asioista läheisten ja itselle tärkeiden ihmisten kanssa. On tärkeää, että adoptoitu pääsee reflektoimaan sitä, minkälaiset mahdollisuudet hänellä on selvittää taustojaan ja miten adoptoitu kokee avoimuuden adoptiossa omalla kohdallaan.

Avoimuus adoptiossa ei ole yksiselitteinen käsite, ja perheen sisälläkin voi olla erilaisia ajatuksia siitä. Perheenjäsenillä on erilaisia tarpeita eri elämänvaiheissa. Vanhemmat usein määrittelevät sen sävyn, millä adoptiosta puhutaan. Jos lapsi kokee, että asioiden ja tunteiden jakaminen tuntuu vanhemmista vaikealta, hän lopettaa niistä puhumisen. Vanhemmat voivat käyttää erilaisia keinoja keskustelun herättämiseen siten, että nuori ei koe tilannetta painostavaksi. ”Hei, näin eilen tosi mielenkiintoisen ohjelman adoptiosta, ja tulikin mieleen, mitä mieltä sinä olet…?” ”Olin tänään adoptioluennolla ja siellä sanottiin, että… , mitä ajattelet?” Avoin kommunikaatio perheessä lisää luottamusta vanhempiin ja vaikuttaa positiivisesti lapsen itsetuntoon ja identiteettiin.

Adoptoidun suru

Brodzinsky puhui adoptoidun surusta, jonka merkitystä ei aina riittävästi ymmärretä. On tärkeää saada tukea suruun läheisiltä ja ympäristöltä, paras tuki on usein kuuntelu ja läsnäolo. Jos läheinen kuolee, sureva saa usein lohtua muilta, he ymmärtävät menetyksen. Adoptoidun suru on sen sijaan huonosti tunnettu menetys, jo senkin takia, että adoptio on ilmiönä harvinainen. Avoimessa adoptiossa voi toteutua se, että lapsella on konkreettinen yhteys biologiseen perheeseen ja sukuun. Usein adoptiossa lapsi menettää vanhempansa, sisaruksensa, laajennetun perheen. Hän menettää myös ei-biologiset hoivaajansa – sijaisvanhemmat, hoitajat – sekä toiset lapset, ystävät, opettajat. Hän menettää sen henkilön, joka voisi kertoa, mitä elämän varhaisvaiheissa tapahtui. Adoptoitu menettää tunteen pysyvyydestä ja pelkää uusia menetyksiä. Hän menettää perimän jatkuvuuden, kulttuurin, äidinkielen. Ruoka ja tavat ovat erilaisia. Adoptoitu menettää usein myös yksityisyyden, ulkopuoliset kysyvät hyvinkin henkilökohtaisia asioita adoptoiduilta. Adoptoidut ovat kertoneet, että he ovat menettäneet oman itsen ja identiteetin: jokin minussa puuttuu, olen pyytänyt apua vanhemmiltani. He haluavat auttaa, mutta eivät osaa.

Kun ihminen menettää itselleen tärkeän ihmisen, hän yleensä tietää, kenet on menettänyt. Adoptiossa ei näin välttämättä ole. Kyseessä voi olla tuntematon vanhempi, joka ei ole kyennyt huolehtimaan lapsesta, saattanut kohdella kaltoin. Adoptoitu voi kokea häpeän, syyllisyyden, vihan tai nöyryytyksen tunteita. En kelvannut, minut haluttiin antaa pois, minut hylättiin.

Monet adoptoitujen kohtaamista haasteista voidaan ymmärtää parhaiten, kun osataan käsitellä surua. Jos vanhemmat ymmärtävät surun, he voivat ymmärtää lapsensa tunteet ja käyttäytymisen. Suru on terve reaktio.

Ammattilaiset perheiden tukena

Kun tarvitaan ammattiapua, Brodzinskyn mielestä elämänkirja voi olla hyvä tapa käsitellä adoptiota yhdessä lapsen kanssa. Kirja edustaa lapsen menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Jos ei tiedetä menneestä ja kun ei tiedetä tulevasta, luodaan mielikuvia mitä on voinut olla ja mitä voi vielä tulla. Adoptoitu saa tunteen, että hän tietää mistä hän tulee, missä hän on ja minne menossa. Elämänkirja saattaa tuoda järjestystä adoptoidun mielikuvaan omasta elämästään eikä tilanne tunnu kaoottiselta. Terapeutti voi opettaa vanhempia käyttämään elämänkirjaa sen jälkeen, kun terapia päättyy.

Brodzinsky näkee, että adoption jälkeisen tuen kehittäminen on tämän päivän adoptiokentän suurin haaste. Perheet saavat hyvää neuvontaa ja valmennusta, heidän tulisi myös saada hyvää tukea ammattilaisilta sitä tarvitessaan, kun lapsi on tullut perheeseen. Adoptiovanhemmilla on paljon hyviä kokemuksia yhteistyöstä ammattilaisten kanssa. Vanhemmat ovat myös kertoneet, että heidän huoliaan ja kokemuksiaan ei oteta vakavasti, heitä sen sijaan syyllistetään tilanteesta. Lapsen taustasta ei kysytä eikä sitä huomioida hoidossa. Vanhempia kehotetaan välttämään adoptiosta puhumista, jotta lapsi ”ei mene sekaisin”. Vanhempia ei otetaan mukaan, vaan lasta hoidetaan erillisenä perheestään.

USA:ssa on kehitetty koulutusohjelma, jolla ammattilaisten adoptio-osaamista kehitetään, Training for Adoption Competency. Näin ammattilaiset voivat saavuttaa kliinisen pätevyyden adoptiokysymyksissä (Adoption Clinical Competence eli ACC). Periaatteena on, että vanhemmat nähdään lapsensa parhaina asiantuntijoina, heitä arvostetaan ja kannustetaan. Hoito perustuu tutkittuun tietoon. Lasten varhaiset kokemukset ja niiden merkitys huomioidaan. Myös joissain Euroopan maissa on kehitetty vastaavia ohjelmia.

David Brodzinskyn julkaisuja ACC:sta löytyy netistä, mm.
A Need to Know: Enchanting Adoption Competence among Mental Health Professionals, The Donaldson Adoption Institute, 2013
Promoting Adoption Clinical Competence in Mental Health Professionals, 2017

 

Takaisin aihealueeseen: , , , , , ,