Yhteiset Lapsemme 4/2019: Henkilökuvassa Martha Vuori

Teksti: Irma Marttinen
Kuva: Vilma Pimenoff

Vappuna 1986 Suomeen saapui pieni tyttö Etiopiasta. ”Tulin suoraan vappubileisiin”, Martha Vuori, 37, nauraa. Marthan iloista naurua on jo melkein vuoden ajan kuultu Yhteiset Lapsemme ry:n toimistolla, jossa hän työskentelee adoptiotoiminnan suunnittelijana ja adoptiokuraattori Anja Wikstedtin työparina.

”Hain tänne aluksi harjoittelijaksi. Minua kiinnosti se, että Yhteiset Lapsemme ry on monikulttuurinen lastensuojelujärjestö, jossa tehdään kansainväliseen adoptioon liittyviä asioita, mutta myös paljon muuta mielenkiintoista”, Martha kertoo.

Lapsuudesta tutumpi järjestö Marthalle on Interpedia, jonka toimintaan hänen perheensä osallistui.

”Olimme mukana maatapaamisissa ja olin leireillä. Vieläkin ihmettelen, kun tapaan adoptoituja, jotka vasta aikuisena näkevät toisen adoptoidun. Mulle nämä jutut olivat kyllä tosi tärkeitä. Pidimme yhteyttä myös perheisiin, joiden lapset olivat tulleet samaan aikaan”, Martha kertoo.

Lapsuusvuodet Munkkiniemessä  

Helsingin Munkkiniemessä vietetystä lapsuudesta Marthalla on paljon hyviä muistoja.

”Mulla on ollut tosi onnellinen ja ihana lapsuus. Olin hyvin odotettu lapsi koko suvulle. Ja vaikka olin pitkään ainoa lapsi, niin me vietettiin sukujouluja ja hiihtolomia serkkujen kanssa. Äitini on Espoosta, joten suku oli lähellä ja isän suvun kanssa Merikarvialla oltiin lomilla”, Martha kertoo.

Viisitoistavuotiaana Martha sai pikkuveljen, Natun, 4,5 v. Veljen hakumatka Etiopiasta oli teini-ikäiselle tytölle samalla juurimatka.

”Mulla on biologisesta äidistäni kaksi valokuvaa, mutta vaikka olen yrittänyt muistaa, niin en vain muista yhtään mitään Etiopian ajasta”, kolme ja puolivuotiaana adoptoitu Martha kertoo.

”Jo ennen veljen hakumatkaa olin kiinnostunut maailman asioista ja tiesin, että Etiopiassa on köyhyyttä, mutta oli eri asia nähdä itse Addis Abeban slummit. Sen lisäksi oli vielä se identiteettijuttu. Tajusin, että nämä ovat etiopialaisia, mutta en kuitenkaan ymmärtänyt kieltä. Yhtä aikaa koin samankaltaisuutta ja erilaisuutta. Tunne siitä, etten kokonaan kuulu tänne vahvistui. Myös kokemus suomalaisuudesta vahvistui.”

”Kyllä se matka avasi mun silmät maailmalle”, Martha sanoo.

Samalla ajatus lähdöstä uudestaan Etiopiaan pidemmäksi aikaa jäi itämään.

Suomi-kaverit ja ulkomaalaiskaverit

”Ei se nuoruus aina helppoa ollut, vaikka mulla ei ollutkaan mitään pahaa teini-ikää. Se identiteetin ja itsensä etsiminen tuli myöhemmin, ehkä vasta lukioikäisenä”, Martha sanoo.

Martha kertoo, ettei hän ole joutunut lapsuudessa kohtaamaan erityisemmin rasismia, vaikka pieniä juttuja olikin. ”Se auttoi, kun kaikki tunsivat mut, ja olin niihin aikoihin ainoa tummaihoinen Munkassa.”

Kavereita Marthalla oli kahdesta eri piiristä: ”Oli nämä Suomi-kaverit Munkasta ja ulkomaalaiskaverit tanssista ja muista harrastuksista. Sitä poukkoili näiden kahden kaveripiirin välillä ilman, että sitä ihan itsekään ymmärsi.”

Tanssin kipinän pikku-Martha sai juhannuksena Seurasaaressa. Kansantanhuista alkanut harrastus jatkui baletin, street dancen ja afrotanssin muodoissa. Ja jatkuu yhä edelleen.

Tanssista löytyi opettajia ja kavereita, jotka jakoivat kokemuksen tummaihoisesta suomalaisuudesta. Tanssiopet, kuten Tino Singh, toimivat myös esikuvina ja roolimalleina. Isommat kaverit antoivat vertaistukea ja rohkaisua pienelle tytölle.

Ulkomaalaiskavereiden kanssa Martha kertoo, että on voinut jakaa sellaisia asioita, joita ei ollut mahdollista jakaa muiden kavereiden kanssa. ”Esimerkiksi nämä hiusasiat. Se tuntuu pieneltä asialta, mutta se on nuorelle naiselle tärkeää.”

”On ollut todella tärkeää, että mulla on ollut myös rodullistettuja kavereita. Tanssin myötä kaveripiiristäni on tullut hyvin kansainvälinen. Mulla on paljon ystäviä, jotka ovat esimerkiksi puoliksi afrikkalaisia. Se on kyllä hyvä juttu, vaikka adoptoituna ei siihenkään porukkaan aina ole voinut samaistua, kun niillä on perheessä monta kieltä ja kulttuuria. Siitä on joskus ollut jopa salaa vähän kateellinen”, Martha sanoo.

Samassa kaveripiirissä on noussut esiin myös ennakkoluuloja ja asioita, jotka erottavat.

”Monet ihmettelevät, etten osaa toista kieltä ja jotkut ajattelevat, että mun pitäisi olla kiinnostuneempi omista juuristani. Myös kaksikulttuurisilla nuorilla on paljon identiteettikriisejä. Adoptoidulla voi olla vahvempikin kokemus suomalaisuudesta. Tiedän myös, että osa adoptoiduista haluaa erottautua kokonaan ulkomaalaispiireistä”, Martha toteaa.

Monet taidot käytössä

Marthan opinnot antavat hyvä pohjan työnteolle Yhteiset Lapsemme ry:ssä. Martha on opiskellut Turun yliopistossa kulttuurituotannon ja maisematutkimuksen koulutusohjelmassa ja tehnyt kandidaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa kansantieteestä.

”Olen lukenut kulttuuriperinnön tutkimusta, museologiaa, kansatiedettä ja uskontotiedettä”, hän kertoo. Gradu ja kolme tenttiä ovat vielä jäljellä maisterin papereista.

”Tykkään taidejutuista. Kun hain Yhteiset Lapsemme ry:hyn, katsoin että täällä tehdään paljon taiteeseen ja kulttuuriin liittyviä projekteja. Minua itseäni kiinnostaa runo esitysmuotona ja tanssi on ollut ihan pienestä pitäen mun juttu”, Martha sanoo.

Martha kertoo pitävänsä tärkeänä myös sitä yhteiskunnallista vaikuttamistyötä, mitä järjestömme tekee. ”Taidelähtöiset menetelmät toiminnassa, kuten esimerkiksi Ole rohkea ja reilu -toiminnassa, erottavat meidät muista järjestöistä. Taiteen avulla voi avata paremmin asioita”, hän miettii.

Martha kehuu työtään monipuoliseksi. Hän on ollut mukana suunnittelemassa adoptiotilaisuuksia, ohjannut adoptiolasten kerhoa ja koordinoinut Adoptoidun ääni -podcastia sekä vastannut adoptiopuolen some-viestinnästä. Sen lisäksi Martha on tehnyt lehteä ja tapahtumia. Jatkossa hän toivoo, että voisi vielä paremmin kuunnella, mitä toiveita adoptoiduilla itsellään on toiminnasta ja katsoa, olisiko niitä mahdollista toteuttaa.

”Jokainen päivä on ihan erilainen, ja vaikka on asioita, mitkä toistuvat, niin aina saa myös suunnitella jotain ihan uutta. Olen viihtynyt tosi hyvin, ja työkaverit ovat mahtavia”, hän tiivistää.

Lisää moninaisuutta

Omaa kokemusasiantuntijuutta Martha varoo yleistämästä. Hän muistuttaa, että kaikki adoptoidut ovat erilaisia ja jokaisella on oma kokemuksensa. ”Esimerkiksi vaikka minä ajattelen, että olen suomalainen, niin tunnen adoptoituja, jotka ajattelevat olevansa enemmän kahdesta maasta.”

”Täällä töissä unohdan itse koko ajan, että olen tummaihoinen ja adoptoitu. Mutta yleisesti olisi hyvä, jos työyhteisö olisi aidosti moninaisempi. Olisi hienoa, jos olisi vaikka enemmän miehiä! Minusta myös kaikki erilaiset kulttuurit ovat mielenkiintoisia. Eri kulttuuritaustoista tulevat työntekijät voisivat avata myös ovia uusiin yhteisöihin”, Martha pohtii.

Yhteiset Lapsemme -järjestössä on monella tavalla helppo työskennellä: ”Tänne on tullut ne ihmiset, joita nämä asiat oikeasti kiinnostavat. Asioista ajatellaan aika samalla tavalla. Kun olin töissä leikkipuistossa, jotkut ohjaajat olivat todella rasisteja. Maahanmuuttajista puhuttiin pahasti, vaikka puistossa oli paljon maahanmuuttajalapsia. Silloin olin vielä niin nuori, etten osannut reagoida siihen. Menin vaan ihan hiljaiseksi”, Martha kertoo.

Jäämme vielä miettimään, miten voisimme tavoittaa laajemmin ihmisiä.  Miten voisimme murtaa oman kuplamme? Hyviä kysymyksiä, joita on varmasti syytä pohtia lisää. Kolmikymppisen järjestömme on syytä pitää huolta myös siitä, ettemme kangistu vanhoihin kaavoihin.

”On hyvä, jos pysymme ajassa kiinni. On tärkeää seurata, mitä tapahtuu myös mainstreamin ulkopuolella. Sieltä tulee monia tärkeitä avauksia”, Martha sanoo ja viittaa samalla Ruskeisiin tyttöihin, Sonya Lindforsin projekteihin ja Good Hair Day -kollektiiviin.

Lopuksi kysyn vielä Marthalta, mikä on tärkeintä elämässä?

”Rakkaus”, Martha vastaa, ja taas saan kuulla sen iloisen naurun. ”Rakkaus sen laajassa merkityksessä. Hyvinvointi ja läsnäolo, läheiset ja tärkeät ihmiset.”