Kaisamari Hintikka. Naisella on yllään violetti paita ja papinkaulus. 01/04/2020 - , , , , ,

Yhteiset Lapsemme 1/2020 Puheenvuoro: Aito vuorovaikutus kehittää dialogitaitoja

Teksti: Kaisamari Hintikka
Kuva: Mikko Huotari

Asuin taannoin perheeni kanssa Genevessä, Sveitsissä useamman vuoden. Lähtiessämme Suomesta ainokaisemme oli juuri täyttänyt viisi vuotta. Suomalaisesta päiväkotilapsesta tuli kertaheitolla sveitsiläinen tokaluokkalainen, ummikko, joka osasi kirjoittaa oman nimensä tikkukirjaimilla, kun muut jo lukivat ja opettelivat kaunokirjoitusta. Ensimmäinen syksy oli rankka ja ulkopuolisuuden kokemus vahva. Joulun tienoilla kieli alkoi jo sujua, ja sen myötä oma paikka kaveripiirissäkin löytyi luontevasti.

Geneven kantoni on ranskankielinen ja nojaa muutenkin yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti vahvasti Ranskan suuntaan. Kuten Ranskassa, myös Genevessä, vallitsee laïcité-periaate, jonka mukaan uskonto on erotettu julkisesta hallinnosta. Julkisissa kouluissa ei siis opeteta uskontoa. Sitä sivutaan toki esimerkiksi historianopetuksessa tai yhteiskuntaopin tunneilla, mutta erillistä uskontoa tai uskontoja käsittelevää oppiainetta ei ole. Uskonto luetaan siis tiiviisti yksityisyyden piiriin, ja sen opettaminen, myös uskontotieto, kuului joko perheiden tai uskonnollisten yhteisöjen vastuulle.

Oma lapsemme kävi seitsemän ensimmäistä sveitsinvuottaan kadun toisella puolella sijaitsevaa lähikoulua. Perheessämme se kulki nimellä Châtelainen kansainvälinen koulu, sillä alakoulun 180 oppilasta puhuivat noin 25 eri kotikieltä. Kulttuurien kirjo oli moninainen. Olisi voinut kuvitella, että koulun opetuksessa olisi pyritty ammentamaan tästä rikkaudesta – mutta päinvastoin: oli selvää, että opetuksella pyrittiin nimenmaan sveitsiläistämään lapsia.

Mutta lapset kasvoivat kielten, kulttuurien – ja uskontojen moninaisuuteen. Vaikka mitään näistä ei koulussa opetettu, ne olivat luonnollinen osa lasten elämää. Kaveripiirissä nautittiin yhdessä niin joulun kuin id-al-Fitrin kunniaksi tarjotuista herkuista. Kerran koulusta kotiin tulleessaan koululaisemme selosti innoissaan, kuinka olivat kavereiden kanssa välitunnilla puhuneet uskonnosta. Minä tietysti höristin korviani: ”Mitä te puhuitte uskonnosta?” Ainakin sitä, että Jamil ja Salma, ja itse asiassa puolet luokan oppilaista, oli muslimeja, Katarina oli ortodoksi, Eva ja Samuel katolilaisia… Omallani vaan oli ollut vaikeuksia selittää mikä on luterilainen. Ei hän osannut koko sanaa ranskaksi – ja vaikka olisikin, eivät luokkakaverit olisi koskaan kuulleetkaan tuosta oudosta pohjoisesta kirkkokunnasta.

Suomessa on kuluneen talven mittaan keskusteltu vaihtelevalla intensiteetillä uskonnon- tai katsomusopetuksesta. Vuodesta 2003 lähtien meillä on koulujen opetusohjelmaan kuulunut oman uskonnon opetus. Se tarkoittaa sitä, että oppilas osallistuu oman uskontokuntansa mukaiseen opetussuunnitelmaan, mutta tunnustuksettomaan opetukseen. Uskontokuntaan kuulumattomat osallistuvat elämänkatsomustiedon opetukseen, jolla on oma opetussuunnitelmansa. Tällä tavalla taataan se, että kaikkiin uskontokuntiin kuuluvilla oppilailla on mahdollisuus saada opetusta, jota antaa yliopistotason koulutuksen saanut opettaja. Erityisesti pienille uskonnollisille yhdyskunnille tämä malli on taannut mahdollisuuden oman uskonnon opetukseen.

Vaikka suurin osa oppilaista ei välttämättä koe ”omaa uskontoaan” omaksi uskonnokseen, on hyvä että koulussa heille tarjotaan välineitä ymmärtää minkälaisen uskonnollisen perinteen muokkaamasta maaperästä he kasvavat. Merkittävää on myös asenteisiin ja arvoihin liittyvä kasvatus, joka ilmenee esimerkiksi kunnioittavassa suhtautumisessa muihin ja heille tärkeisiin asioihin. On tärkeää oppia kunnioittamaan toisen pyhää. Oman uskonnon opetus antaa parhaimmillaan välineitä tunnistaa eri uskontojen vaikutusta laajemminkin sekä suomalaisessa että muissa yhteiskunnissa.

Tämän päivän maailmassa pelkkä oman katsomuksen tai omien uskonnollisten ja kulttuuristen juurien tunnistaminen riitä. Tarvitaan myös dialogitaitoja. Siksi olisi tärkeää, että oman uskonnon opetukseen sisällytettäisiin myös eri katsomustaustoista tulevien oppilaiden yhteistä työskentelyä. Sen tavoitteena on oppia kertomaan omasta katsomuksestaan – ja aivan erityisesti opetella kuuntelemaan kuinka muut kertovat omastaan. Tällaisiin eri opetusryhmien välisiin työskentelyihin tarjoutuu mahdollisuus vain suurimmissa kaupungeissa, siellä missä opetusryhmän minioppilasmäärän lisäksi heille löytyy myös päteviä opettajia. Juuri dialogitaitojen harjoittelemisesta ja oppimisesta olisi kuitenkin iloa suomalaisessa yhteiskunnassa ja maailmanlaajuisestikin. Niiden opetteleminen sopisi luontevasti juuri katsomusaineiden yhteyteen.

Kirjoittaja toimii piispana Espoon hiippakunnassa.

Takaisin aihealueeseen: , , , , ,