Kaksi lasta piirtävät paperinpaloille. 23/03/2020 - , , , , ,

Yhteiset Lapsemme 1/2020 KOLUMNI: Uskontokasvatuksessa tulee kasvattaa dialogiin

Teksti: Heidi Rautionmaa

Lapsi, joka saa oppia suhtautumaan kunnioittavasti eri tavoin uskoviin, saa valmiuksia uskonnollisesti ja kulttuurisesti moninaiseen maailmaan. Hän ei koe uhkana muita vaan ennemminkin kokee yhteyttä toisiin. Uskontokasvatuksessa tulisikin olla kasvatusta uskontodialogiin.

Tärkeää lapsen uskonnollisen identiteetin rakentamisessa on se, että sitä ei luoda vastakkain asetuksilla; että ei ole sitä mitä muut ovat tai ole sitä mitä muut eivät ole. Olen itse opettanut lapsilleni ensin näkemään eri uskonnoissa niitä yhdistäviä tekijöitä, jonka jälkeen on vasta puhuttu eriävistä asioista. Uskon, että asennoituminen tässä tapauksessa on eri kuin jos olisin ensin painottanut erilaisuutta ja vasta sen jälkeen tuonut esille uskontoja yhdistäviä seikkoja. Lapseni ovat oppineet ensin näkemään ihmiset ja vasta sitten heidän uskontonsa.

Parasta olisi, jos pelkoja ja ennakkoluuloja ei edes ehtisi muodostua ja siksi kasvattajan olisi hyvä olla tietoinen omista ennakkoluuloistaan ja pyrkiä oppimaan niistä pois, ettei niitä siirrä huomaamatta kasvatettaviin.

Dialogikasvatus painottaa yksilöllisyyden ja erilaisuuden hyväksymistä ja arvostamista. Tavoitteena on se, että erilaiset näkemykset, kokemusmaailmat, elämänhistoriat, arvot ja pyrkimykset ynnä muut keskustelevat keskenään.

Uskonto/katsomusdialogikasvatus on lasten kanssa pitkälti globaalikasvatusta ja tässä teemoiltaan ennen kaikkea rauhan – ja moninaisuuskasvatusta. Uskontodialogissa luodaan hyviä suhteita eri uskontoja edustavien kanssa ja rauhankasvatuksen yksi tavoitteista on vahvistaa empatiakykyä, yhdessä elämisen taitoja ja ns. rauhankulttuuria tarjoten keinoja arvostavaan kohtaamiseen ja rakentavaan vuorovaikutukseen. Rauhankasvatuksen avaintaitoja ovat sovittelun taidot ja kyky asettua toisen ihmisen asemaan.

Olen omille lapsilleni antanut uskontokasvatusta tavalla, joka on samanaikaisesti kunnioittanut muita uskontoja ja niiden harjoittajia. Jotta uskontokasvatus antaa välineitä dialogisuuteen, sen on ohjattava avoimuuteen ja myötätuntoiseen kohtaamiseen kaikkia ihmisiä kohtaan. Kenenkään elämää ei voida diskriminoida uskonnon perusteella. Ihmisiä ei tule demonisoida esimerkiksi sen perusteella mihin he uskovat.

Oma esimerkki vanhempana on toki ollut ehkä se paras opettaja. Aivan kuten on eri asia opiskella uskontoa kirjoista kuin oppia tuntemaan uskontoa suoraan uskonnon edustajalta niin samalla tapaa uskontodialogia oppiakseen on syytä itse lähteä sitä harjoittamaan. Dialogin opetteleminen on jo sinällään asennekasvatusta – se vaatii jo lähtökohdissaan tarkistamaan esim. oikeassa olemisen tarvettamme.

Dialogisessa oppimisessa on tärkeää mm avoin kiinnostus, omien ja toisten ajatusten rinnakkain asettaminen ilman arvottamista, kunnioittava kuunteleminen ja avoimuus muutokselle. Olennaista on muiden näkökulman ymmärtäminen heidän lähtökohdistaan ja tunteistaan käsin.

Uskontokasvatuksessa tulee kasvattaa dialogiin. Kahdenkymmenen vuoden kenttäkokemuksella voin todeta, että dialogisuus antaa rakentavaa kriittisen ajattelun taitoa. Parhaimmillaan kriittinen ajattelu kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä ja tuottaa uusia näkökulmia. Uskonnollisella kentällä on paljon sellaista kulttuurillista, joka siirtyy sukupolvelta toiselle ilman kyseenalaistamista.  Dialogi ohjaa reflektion myötä tarkastelemaan omia arvoja, asenteita, ajatuksia ja toimintaa.

Uskontodialogikompetenssiin kuuluviksi katsotaan mm uskonnollisen kielen ”lukutaito”, uskontojen ja kulttuurien ymmärtämisestä nousevat keskustelusäännöt sekä tietoisuus eri uskontoja yhdistävistä eettisistä periaatteista kuten uskonnoista ja muistakin katsomuksista löytyvästä ns. kultaisesta säännöstä, joka ohjaa ihmisiä kohtelemaan toisiaan siten kuin toivoisi itse tulevansa kohdelluksi.

Uskontojen lukutaito edellyttää mm uskonnollisen kielen ymmärrystä ja tämä kielellisyys voi olla helpompi omaksua, jos on omakohtainen kokemus uskonnollisesta kielestä ja ajattelusta. Omien lasteni kohdalla olen myös huomannut, että omakohtainen kokemus ja tieto oman perheen uskonnosta on toiminut hyvänä peilinä muiden uskontojen ja katsomuksen ihmisiä kohdattaessa. Lapseni ovat pienestä asti osallistuneet uskontodialogitoimintaan ja eri uskontojen juhliin sekä vierailleet eri uskontojen uskonnollissa paikoissa.

Eri uskonnollisissa yhteisöissä meidät on otettu aina vastaan vieraanvaraisesti. Tyttäreni ovat menneet mielellään esimerkiksi moskeijaan, missä he leikkivät muiden lasten kanssa ja osallistuivat joskus imaamin antamaan lapsille tarkoitettuun opetuspiiriin yhtä luonnollisesti kuin kävivät vetämässäni pyhäkoulussa. Tämän on mahdollistanut luonnollinen suhtautuminen uskontoihin ja hengellisyyteen. He ovat vanhemmiten itse valinneet oman henkisen kotinsa ja tässä on auttanut heidän lapsuutensa kokemukset dialogista.

Takaisin aihealueeseen: , , , , ,