Värin takana on ihminen
Koreografi Sonya Lindforsin toimittama artikkelikokoelma Toiseus 101 – Näkökulmia toiseuteen pureutuu kiinnostavalla tavalla tärkeään, mutta varsin vaikeaan aiheeseen: kuinka taiteessa voidaan käsitellä toiseutta?
Lindforsin mukaan parannettavaa olisi.
”Suomalaisen taiteen kentällä diskurssi interkulttuurisuudesta, ekslusiivisista ja alistavista valtarakenteista sekä toiseuttavasta representaatiosta on kuitenkin auttamattomasti jäljessä. Se on puutteellista ja olematonta. Hyviä intentioita ja tahtoa on usein enemmän kuin tietoa tai ymmärrystä”, Lindfors kirjoittaa esipuheessa.
Kokoelmassa on yhdeksän kirjoitusta, joista vantaalaisen kasvatustieteen opiskelijan ja sarjakuvantekijän Warda Ahmedin Oletko tekemässä antirasistista projektia? tarjoaa 15 käytännönläheistä kohtaa, joita kannattaa pohtia ennen projektin aloittamista. Moni hyväntahtoinen projekti olisi ehkä muuttunut toisenlaiseksi, jos olisi käynyt Ahmedin koostaman fiksun listan läpi.
Vapaan kirjoittajan Koko Hubaran Tarinoiden kertomisesta käsittelee Laura Lindstedtin Oneiron-romaanista kirjoittamansa blogin synnyttämää keskustelua. Hubaran mukaan Lindstedt olisi voinut valita romaaninsa mustan naisen kertomukseksi jonkun muun kuin sen kaikkein ilmeisimmän. Nyt Lindstedt vain vahvisti mustien naisten elämästä yllä pidettävää stereotypiaa.
Musta feministi ja vapaa kirjoittaja Maryan Abdulkarim ja Sonya Lindfors ihmettelevät tekstissään Blackface ei ole ok!, että suomalaisessa teatterissa keski-ikäinen valkoinen mies voi näytellä ensirakastajaa, arabia tai naista mutta musta mies ei voi näytellä Rokan Anttia, ilman että syntyy hirveä haloo.
”Kaiken lisäksi jos rooliin sopivan etnisen taustan omaavaa näyttelijää ei ole työryhmässä, niin tuntuu olevan edelleen ihan ok vetää teipillä silmät vinoon tai laittaa rastaperuukki päähän. Edelleen. Vuonna 2016!” kirjoittajat napauttavat.
Suuren yleisön kannalta kiinnostavin artikkeli oli Warda Ahmedin toinen teksti Suomi ei ole valmis, koska minua ei ole kuultu, jossa hän käsittelee asiantuntijuutta. Ahmed kuvailee tilanteita, joissa hänet on kutsuttu mukaan erilaisiin paneeleihin ja keskustelutilaisuuksiin.
”Kuvittelen, että olen kertomassa näkemyksiäni eurooppalaisesta huivikeskustelusta feministiaktivistina. Huomaan, että roolini on olla kokemusasiatuntijana. – – – Tutkija sitten kertoo onko Euroopassa nousemassa islamofobia. Minähän en ole luotettava kertoja tässä kysymyksessä.”
Ahmedin huomio on erittäin tärkeä. Jos kokemusasiantuntijuudella kuitataan vähemmistöjen osallistaminen keskusteluun, niin samalla heiltä viedään mahdollisuuksia olla varsinaisen asiantuntijan roolissa. Suomalaisissa tiedotusvälineissä tämä kahtiajako näkyy hyvin. Varsin usein vähemmistön edustaja saa kertoa, miltä tuntuu. Sen jälkeen (valkoinen) tutkija tulee kertomaan, mitä se tarkoittaa.
Tällainen rakenne ei ainakaan paranna suomalaista keskustelua.
Harri Junttila
Yhteiset Lapsemme 2/2016
TOISEUS 101 – näkökulmia toiseuteen
Toimitus: Sonya Lindfors
Julkaisija: UrbanApa
HELSINKI 2016
Takaisin aihealueeseen: Kirjallisuus