14/06/2021 - , ,

YL 2/2021: Kuka ottaa vastuun kansainvälisessä adoptiossa tapahtuneista epäkohdista?

Helmikuussa perheen hiihtomatkalla Rukalla käytin ensimmäistä kertaa ääniapplikaatio Clubhousea. Aihe, josta keskusteltaisiin, oli otsikoitu: ”Laittomat adoptiot – Miksi Ruotsi ei ota vastuuta?” Ajattelin, etten voi jättää väliin tätä keskustelua ja menin saunaan, joka oli ainoa hiljainen tila.

Paneeliin osallistui adoptiotutkijoita, adoptoituja, adoptiovanhempia ja kansanedustajia. Keskustelun johdantona oli Dagens Nyheterissä julkaistu Josefin Sköldin, Patrik Lundbergin ja Alexander Mahmoudin paljastava raportointi laittomista adoptioista, joissa adoptiolapsia oli varastettu ja heidän henkilötietonsa oli väärennetty.

1950- ja 60-luvuilta tähän päivään asti on yli miljoona lasta adoptoitu länsimaihin, ja heistä yli 200 000 on Etelä-Koreasta. Ruotsin osuus näistä adoptioista on 60 000, kun taas Pohjoismaissa on yhteensä 100 000 kansainvälisesti adoptoitua.  

Minulle tuli kuuma saunassa, mutta ei siitä syystä, että joku olisi laittanut saunan päälle. Clubhouse-keskustelussa esitettiin kysymyksiä Ruotsin roolista adoptioyhteyksissä. Miten Ruotsi on voinut taata sen, että lasten ei käy huonosti? Onko Ruotsi noudattanut niitä sopimuksia, joihin se on sitoutunut? Mistä tiedämme, että adoptioasiakirjojen tiedot ovat totuudenmukaisia? Mieleeni tuli kysymyksiä Suomen roolista ja miten Suomessa tullaan käsittelemään Dagens Nyheterin paljastukset.

Hollantilainen valtiollinen selvitys globaalin adoptiotehtailun korruptiosta – ns. Joustra-selvitys – joka julkaistiin vuoden alussa, kosketti ja järkytti minua. Olen uskonut ja haluan edelleen uskoa, että adoptio on viimeinen vaihtoehto lastensuojelutyössä – vasta sitten kun muut vaihtoehdot on huolellisesti kartoitettu. Haagin sopimus ja lapsen oikeuksien sopimus ovat välineitä, joiden tulee varmistaa lapsen etu kaikissa tilanteissa.

Hollantilaisen selvityksen raportti viittaa kuitenkin siihen, että kaikessa kansainvälisessä adoptiotoiminnassa on ollut alusta loppuun tosiasiallisesti myös ihmiskauppaa ja varastettuja lapsia isossa mittakaavassa. Uhrit lasketaan miljoonissa, kun otetaan huomioon ensimmäiset vanhemmat, biologiset perheet, sukulaiset synnyinmaissa, adoptiovanhemmat ja ennen kaikkea adoptoidut itse sekä heidän mahdolliset kumppaninsa ja lapsensa.

Tämä on saanut minut vakuuttumaan, että kaikkien Pohjoismaiden tulee tehdä oma selvitys, koska adoptiotoimintaa on ollut aivan samoissa kohdemaissa kuin Hollannin tapauksissa, ja usein jopa täysin samojen kontaktien kanssa. Pohjoismaat eivät ole eristäytynyt keidas, jossa kaikki menee oikein – onhan kyseessä globaali ilmiö.

Uskon oikeaan tietoon ja läpinäkyvyyteen. En ole sitä mieltä, että lapsen, biologisten vanhempien ja adoptiovanhempien välillä olisi automaattisesti vastakkainasettelutilanne. Uskon adoptioon, mutta väärin perustein toteutunutta adoptiota ei tulee koskaan hyväksyä tai valkopestä.

Joustra-raportti johti siihen, että Hollanti keskeytti kansainvälisen adoption kokonaan. DN:n tutkiva artikkelisarja on johtanut siihen, että kaikki Ruotsin valtiopäiväpuolueet kannattavat selvityksen teettämistä. Nyt on meidän vuoromme ja kysymykseni on: minkä tien Suomi valitsee?

Muluken Cederborg

Kolumni on julkaistu ruotsinkielisenä Yhteiset Lapsemme 2/2021 -lehdessä. Sen on kääntänyt suomeksi Anja Wikstedt.

Tagit

Takaisin aihealueeseen: , ,