Auringonkukkapelto. 12/05/2020 - , , , , ,

Darunin tarina – vammaisen nuoren kasvu ja hoito kurdiperheessä

Teksti: Darun Jaza

Minut salakuljetettiin Suomeen 11-vuotiaana. Vanhemmat päättivät lähettää minut pois Kurdistanista, koska siellä elämä vammaisena oli hyvin vaikeaa. Asuin lastenkodissa siihen asti, kunnes perheeni tuli Suomeen.

Tyttö istuu pyörätuolissa kukkaseppele päässään.

Darun Jaza

Olin 13-vuotias, kun minun vanhempani ja muut sisarukset muuttivat Suomeen. Suomalainen kulttuuri oli minulle jo tuttua siinä vaiheessa, mutta perheelleni kaikki oli uutta. Joten autoin heitä kotiutumaan tänne. Välillä se oli aika hankalaa ja raskasta, koska olin alaikäinen, enkä aina pystynyt tai osannut auttaa esim. virastohommissa. Muistan hyvin sen, miten minun vanhempani kieltäytyivät kaikesta ulkopuolisesta avusta, mitä heille tarjottiin minun hoidossani. Ainoa apu, mitä he hyväksyivät, oli koulunkäyntiavustaja. Senkin he hyväksyivät vain sen takia, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa. Sillä vanhemmat olivat itsekin suomenkielenkurssilla päivisin ja sisarukset olivat koulussa. Joten kukaan heistä ei voinut tulla minun kanssani kouluun.

Vanhemmat eivät halunneet ottaa ulkopuolista apua vastaan kulttuurillisista syistä. Kurdilaisessa kulttuurissa perheenjäsenten täytyy auttaa toinen toisiaan aina, kaikissa tilanteissa. Vanhempieni mielestä olisi ollut häpeä, jos heidän vammaista tytärtään olisi tullut joku ulkopuolinen henkilö auttamaan. Lisäksi he pelkäsivät sitä, että minua hoidettaisiin huonosti. Minun vanhempani olivat sitä mieltä, että heidän velvollisuutensa oli pitää minusta huolta ja auttaa minua kaikessa, niin kauan kun he pystyisivät. He olivat tottuneet pärjäämään ilman ulkopuolista apua.

Alussa minä toivoin, että vanhempani olisivat ottaneet vastaan ulkopuolista apua ja minä olisin saanut henkilökohtaisen avustajan tai kotihoito olisi käynyt auttamassa minua päivittäin. Mutta sitten muutaman kuukauden kuluttua siitä, kun perheeni oli muuttanut Suomeen, aloin itsekin tottua siihen, että vanhemmat ja sisarukset auttoivat minua kaikessa. Apu oli aina saatavilla, eikä minun tarvinnut suunnitella avustajan työaikoja etukäteen. Kaikki oli niin helppoa.

Sitten kun pääsin lukioon, ajatukset muuttuivat. Halusin oman henkilökohtaisen avustajan, joka olisi perheen ulkopuolelta. Koska halusin, että vanhemmat ja sisarukset saisivat nyt ”levätä”. He olivat auttaneet minua jo niin kauan. Vanhemmat eivät pitäneet ajatuksestani yhtään. He sanoivat auttavansa minua mielellään, niin kauan kuin he pystyisivät. Tästä käytiin paljon keskustelua. Lopulta päädyttiin siihen, että isosiskoni toimisi minun koulunkäyntiavustajanani ja sen lisäksi sain vapaa-ajan avustajan, joka oli minulle täysin uusi tuttavuus. Näin mentiin pari vuotta ja se toimii hyvin ja kaikki olimme tyytyväisiä. Sitten ikää tuli lisää ja lukion viimeinen vuosi oli menossa, kun aloin ajatella itsenäistymistä. Minusta se ei ollut oikein, että minun isosiskoni piti toimia minun avustajanani, eikä hän päässyt tekemään sitä, mitä hän olisi halunnut tehdä. Monta kertaa yritin sanoa vanhemmilleni, että täällä Suomessa asiat ovat toisin, täällä apua on tarjolla kaikille sitä tarvitseville, eikä ole häpeä ottaa sitä vastaan. Mutta heidän oli vaikea ottaa vastaan sitä apua.

Vanhempieni näkemys asiasta muuttui pikkuhiljaa vasta sitten, kun menin mukaan järjestötapahtumiin ja sain sitä kautta ystäviä, joilla oli henkilökohtainen avustaja tai jotka asuivat palvelutaloissa. Silloin he näkivät, että heillä oli kaikki hyvin, vaikka avustajat eivät olleet omasta perheestä. Olin jo yliopistolla, kun minun vanhempani alkoivat luottaa siihen, että minä saan kaiken tarvitsemani avun avustajiltani ja kaikki tulee menemään hyvin, vaikka perheen ulkopuoliset ihmiset toimivat avustajina.

Tagit

Takaisin aihealueeseen: , , , , ,