Teksti: Irma Marttinen

Vuoden pakolaisnainen on säteilevä energiapakkaus

”Minun teesini on, että ainoa este pärjäämiselle olet sinä itse”, vuoden 2009 pakolaisnainen Fatbardhe Hetemaj, 23 v., täräyttää. Eikä epäilystäkään, etteikö tämä nuori nainen menisi vaikka harmaan kiven läpi. Ja monen kiven läpi on jo mennytkin.

Fatbardhen kuusihenkinen albaaniperhe pakeni vuonna 1992 Kosovosta Suomeen serbien sortotoimia ja etnisiä puhdistuksia. ”Perheeni oli tavallinen, hyvin toimeentuleva perhe 1990-luvun alkuun saakka. Tilanne muuttui, kun Serbian hallitus peruutti Kosovon autonomian, albaniankieliset televisio- ja radiolähetykset lopetettiin ja tärkeä albaniankielinen sanomalehti Rilindja kiellettiin. Lakimiehinä toimivat vanhempani erotettiin viroistaan” Fatbardhe kertoo. ”He olivat aktiivisia serbien sortoa ja korruptiota vastustavassa liikkeessä ja osallistuivat mielenosoituksiin.” 

Kuusivuotias kosovolaistyttö oppi pelkäämään väkivaltaisia levottomuuksia, savupilviä ja aseistautuneita serbipoliiseja; poliiseja hän kavahti vielä pitkään Suomessakin. ”Vaikka vanhempamme yrittivät rauhoitella meitä ja lukivat meille satuja, niin pelko, suru ja huoli täyttivät arkemme. Kuuntelin tarkkaan aikuisten puheita ja vaistosin ahdistuksen, vaikka sitä yritettiinkin peittää. Äitini itki salaa öisin, kun luuli meidän nukkuvan. Muistan hyvin, että yritin esittää huoletonta, jotten tuottaisi lisää huolta äidilleni”, Fatbardhe kertoo. 

Perheen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi maasta pakeneminen. Isä, Miftar Hetemaj, saapui ensin Suomeen kesällä 1992 ja sai oleskeluluvan painavista humanitaarisista syistä. Muu perhe seurasi parin kuukauden jälkeen perästä. ”Se oli raskas matka erityisesti äidilleni, Eminelle, neljän vilkkaan lapsen kanssa. Kahdeksanvuotias isosiskoni Fatlume sai pitää huolta meistä kolmesta pienemmästä sisaruksesta äidin kysyessä tietä tai neuvoja. Oli vaikeaa jättää kaikki entinen taakse. Kun nousimme Kosovossa bussiin, kaikki itkivät – tädit, serkut ja muut sukulaiset.” 

Jää murtuu 

Euroopasta tulleille pakolaisille kulttuurierot eivät olleet suuria. Mutta kuitenkin. ”Meillä ei ollut niin suurta sivistyksellistä eroa. Me tunnettiin samoja tiedemiehiä, taiteilijoita ja bacheja ja oltiin tottuneita papereihin ja direktiiveihin, mutta se kylmyys. Etäisyys. Suomalaiset eivät halua tungetella. Se tuntuu siltä, ettei välitetä, vaikka oikeasti suomalaiset välittävät. Pitää vain murtaa jää ensin”, Fatbardhe pohtii.

”Kosovossa meillä oli aina ovet auki. Ystäviä tuli ja meni. Suomessa pitää sopia ennen kuin tavataan. Meillä oli uudessa kodissa satelliitti ja aluksi vanhemmat kuuntelivat uutisia koko ajan. He olivat fyysisesti läsnä mutta henkisesti Kosovossa. Ennen he aina nauroivat ja ajattelin usein, että tulevatko he koskaan onnelliseksi täällä.” 

Fatbardhe on kuitenkin sitä mieltä, ettei pidä antaa periksi ja vaipua apaattisuuteen: ”Ei ole oikea tapa lamaantua ja vaipua itsesääliin, sillä elämä on vain tässä ja nyt. Se menee ohi, jos ei ole itse aktiivinen ja yritä.”  

Fatbardhen perhe kotoutui. Vanhemmat pitivät huolen, että lapset kävivät kunnolla koulunsa ja kaikki neljä kirjoittivatkin ylioppilaiksi. Perheen pojat, Mehmet ja Perparim, pelasivat jalkapalloa niin ahkerasti, että he tekevät nyt ammattilaisuraa Kreikassa.  Tytöt harrastivat salibandya ja koripalloa. Vanhemmat kuljettivat harjoituksiin ja saivat suomalaisia ystäviä kentän laidalta. He pitivät myös siirtolapuutarhapalstaa; siellä he vertailivat sipulilajikkeita ja muita kasveja suomalaisten ja muiden maahanmuuttajien kanssa.  

Rakkaimmat suomalaiset Hetemaj’n perheelle tuntuvat olevan kuitenkin Oulun mummi ja vaari eli Marja-Leena Ervasti ja Vesa Svärd. Pariskunta, johon perhe tutustui heti Suomeen tulon jälkeen. He opastivat Hetemaj’n perhettä suomalaisen yhteiskunnan koukeroissa. Ystävyys on säilynyt lämpimänä kohta parikymmentä vuotta. Puolin ja toisin soitellaan ja vaihdetaan kuulumisia.   

”Kun Vesa onnitteli minua vuoden pakolaisnaisen kannustuspalkinnosta ja sanoi aina tietäneensä, että tästä pikkutytöstä tulee vielä tähti, niin en voinut muuta kuin itkeä ja itkeä”, Fatbardhe kertoo. ”Sillä hän oli nähnyt minut pienenä, juuri Kosovosta tulleena.” 

Kulttuurien kohdatessa 

Maahanmuuttajalapset elävät kahden tulen välissä. Vanhemmat odottavat, että he pitävät omasta kulttuuristaan kiinni ja koulussa odotetaan, että he käyttäytyvät kuin suomalaiset. ”Paineet ovat suuret, kun suomalaiset kaverit ihmettelevät, mikset voi lähteä bilettämään tai tulla yökylään tai minkä takia annat puolet palkastasi vanhemmille”, Fatbardhe kuvailee.

 ”Meillä oli kotona aina kova kuri. Vanhemmat olivat lempeitä ja rakastavia, mutta he asettivat tiukat rajat. Kyllä meillä oli myös kovaa valtataistelua ja vääntöä. Mutta kun lukioikäisenä sai luvan lähteä bileisiin ja vanhemmat sanoivat luottavansa minuun, niin sitä myös halusi olla sen luottamuksen arvoinen. Meille sai myös aina tulla kylään ja jäädä yöksi. Kaverit tulivatkin mielellään, sillä kosovolaisuuden yksi peruspilari on vieraanvaraisuus.” 

Uskonnosta Fatbardhe puhuu maltillisesti: ”Olemme muslimeja kuten yleensä Kosovon albaanit, mutta Suomessa olemme osallistuneet myös kirkon järjestämään toimintaan. Jos haluaa, että omaa uskontoa kunnioitetaan, niin on tärkeää, että kunnioittaa myös toisen uskontoa. Islam on hyvin paljon väärinymmärretty uskonto.” 

Fatbardhe kertoo, että hänen äitinsä kääntyi vielä lujemmin islamiin Suomeen tulon jälkeen, kun eno tapettiin raa’asti Kosovossa viiden lapsensa edessä. ”Äiti rupesi lukemaan Koraania löytääkseen sieltä tarkoituksen tapahtuneelle. Hän uskoo, että kaiken mitä tapahtui, piti tapahtua sen takia, että Kosovo on tänä päivänä itsenäinen valtio”, Fatbardhe miettii. 

Elämässä eteenpäin 

”En kestä, että valitetaan tyhjästä!”, Fatbardhe puuskahtaa. Ja harvoinpa kukaan sanoo sitä yhtä perustellusti. Kova yrittäminen ja vaikeuksien voittaminen ovat avaimet menestymiseen. Kun kuuntelee Fatbardhen näkemyksiä koulunkäynnistä, opiskelu- ja työpaikanhausta, ei voi kuin ihailla sitä sisukkuutta, energiaa ja positiivisuutta, millä hän on mennyt eteenpäin. 

Fatbardhe kävi ensimmäisen luokan koulua Kosovossa. Siellä hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan, mikä auttoi paljon koulunkäynnissä Suomessa. Hän tunsi jo aakkoset ja oppi helposti suomen kielen taidon. Opintie jatkui peruskoulusta Helsingin luonnontiedelukioon ja sieltä Englantiin Worcesterin yliopistoon, missä Fatbardhe on suorittanut kauppatieteiden kandidaatin tutkinnon. Maisterin opinnot jatkuvat syksyllä Suomessa. 

”Ensin minulla oli opettajana Vappu ja sitten tuli Riitta ja Kari on sanonut… ”, Fatbardhe kertoo. Hän muistaa kaikkien opettajien, työkaverien, mentorien ja business-enkeleiden nimet. ”Sillä työkaveri ei ole minulle vain koodi 25, vaan ihminen”, Fatbardhe sanoo. ”Jotkut ajattelevat, että miksi kyselen, mutta se on välittämistä.  Olen kiinnostunut ihmisistä ympärilläni.” 

Fatbardhe kertoo innostuneesti opiskelustaan Englannissa ja vaihto-oppilasvuodesta Ruotsissa. ”Kaikkien pitäisi lähteä vaihtoon. Se on parasta monikulttuurisuuskasvatusta, kun elää muista maista tulleiden kanssa. Jos asut pakistanilaisen kanssa, joka syö käsillään, niin so what – hänellä on puhtaat kädet!”

Myös kantaväestöön on hyvä tutustua: ”Sen edustajat voi neuvoa sellaisia asioita, mitä et tiedä – kirjoittamattomia sääntöjä. On tärkeää verkostoitua”, Fatbardhe sanoo ja on varmasti oikeassa.  

Fatbardhella on selvät tulevaisuuden suunnitelmat. Maisterinpaperien jälkeen tavoitteena on henkilöstöjohtajan pesti kansainvälisessä yrityksessä. Organisaatiokulttuurit ja henkilöstöjohtaminen kiehtovat häntä aidosti – Fatbardhen puhetulva yrityksen arvoista, missioista, strategioista, työnjaosta, alaisten ja esimiesten rooleista saa haastattelijankin mykistymään. 

Mutta mistä tulee sitten tämä halu pärjätä elämässä? ”Vanhempani tulivat köyhistä oloista, mutta he kouluttautuivat juristeiksi Pristinan yliopistossa. Aika ajoin heitä vaivaa Suomessa syyllisyys siitä, että he lähtivät Kosovosta. Ja he ovat sanoneet, että jos heillä ei olisi ollut neljää lasta, he olisivat jääneet Kosovoon. Sinne jäi kuitenkin koko heidän elämä – ystävät, työ ja kaikki. Meille kaikille sisarukselle on tärkeää, että vanhempamme saavat kokea, että heidän kannatti lähteä”, Fatbardhe pohtii.   

 

Edellinen sivu | Sivun alkuun | Tulosta tämä sivu