28/03/2018 - ,

Tärkeät vuodet – Murrosikä adoptioperheissä

Interpedian, Helsingin kaupungin adoptioryhmän ja Yhteiset Lapsemme -yhdistyksen yhteinen tilaisuus Murrosikä adoptioperheissä järjestettiin 7. lokakuuta 2017 Kilta-salissa Helsingissä. Aihe oli houkutellut kuuntelemaan ja osallistumaan lähinnä adoptionuorten vanhempia, mukana oli myös adoptio-odottajia sekä aikuisten adoptoitujen vanhempia.

Päivän ensimmäinen puhuja Eeva-Liisa Junnola-Nyström on psykoterapeutti, ja hänellä on 20 vuoden työkokemus Tampereen yliopistollisesta keskussairaalasta. Työn kautta hän on tavannut lukuisia adoptioperheitä. Kokemusta adoptiosta on myös ihan henkilökohtaisesti, hän on teini-ikäisen adoptiopojan äiti. Eeva-Liisa puhui alkuun murrosiän yleisistä piirteistä. Itsenäistyminen ja aikuisen identiteetin rakentuminen on pitkä, koko nuoruuden kestävä prosessi, 12v-24 v. Ihmisen perusturvallisuus rakentuu ensimmäisinä vuosina. Murrosikä on kehityksen kannalta erittäin merkittävä vaihe, ja mielen rakentumisen kannalta se on yhtä merkittävä kuin lapsuus.

Murrosikään liittyvä aivotutkimus on kehittynyt viime vuosina paljon. Murrosiässä aivosolujen väliset yhteydet rikastuvat ja niitä tulee paljon lisää. Tämä tarkoittaa sitä, että nuori tarvitsee paljon vuorovaikutusta aikuisten ja ympäristönsä kanssa. Suhde vanhempiin muuttuu ja ikätovereiden merkitys kasvaa. Ajattelutaito kehittyy ja jäsentyy, arvot ja ideologiat alkavat kiinnostaa. Vanhempien kanssa riidellään ja väitellään. Vanhempien on hyvä tulla kyseenalaistetuiksi – nuori oppii puolustautumista sekä monimutkaisten johtopäätösten tekemistä.

Tyypillisiä piirteitä murrosikäisille ovat mm. itsekkyys, mustavalkoisuus, askeettisuus, älyllistäminen, dramaattisuus, ulkoistaminen, riskien ottaminen. Vanhemmat eivät pysy perässä, missä ihmeessä nyt mennään? Nuori voi vahvasti olla jotain mieltä, ja toisaalta ”en mä tiedä, ketä kiinnostaa?” Tytöillä murrosikä alkaa usein poikia nuorempana, eroa voi olla 2-3 vuotta. Varhainen murrosikä voi olla tulevaisuuden kannalta riskitekijä: joutuu liian nopeasti fyysisesti vaiheeseen, johon ei psyykkisesti ole vielä kypsä. Isot erot murrosiän alkamisessa on merkittävä asia, koska siinä iässä samankaltaisuus muiden kanssa on todella tärkeää. Pojilla voi myöhäinen murrosikä olla riskitekijä.

Adoptoidun oma tarina on tärkeä

Adoptioperheissä aletaan rakentaa uusia kiintymyssuhteita, kun lapsi tulee uuteen kotiin. Adoptoiduilla lapsilla on perheiden biologisia lapsia useammin turvaton kiintymyssuhde. Turvattomasti kiintyneen lapsen voi olla vaikea oppia uusia asioita, kun pohja on hauras. Jos adoptoitu nuori kokee olevansa hyvin erilainen kuin muut perheenjäsenet, fyysisesti, temperamentiltaan, älyllisesti, voi seurauksena olla vaikeuksia kehityksen kannalta. Kehitysviivästymät ja -vammat tulevat selkeimmin esiin nuoruusiässä. Vanhempien haaveet siitä, mitä lapsesta tulee, saattavat murentua, ja nuori kokee mahdollisesti, jälleen kerran, että hän ei kelpaa sellaisena kuin hän on. Myös ympäristöstä voi tulla paineita: et ole suomalainen, et kuulu tänne. Ristiriitojen paineessa nuoruusiän kehitys vaikeutuu ja hidastuu. Eeva-Liisa pitää hyvänä sitä, että lapsi integroituu suomalaiseen perheeseen ja yhteiskuntaan ja samalla pidetään yllä keskustelua adoptioon liittyvistä kysymyksistä. Keskustelut eivät rajoitu adoptioasioihin, asenteet ja ilmapiiri maahanmuuttoa kohtaan koskettaa läheisesti myös adoptoituja. Vanhempien herkkyyttä ja läsnäoloa tarvitaan, kun nuori pohtii omaa asemaansa ja arvojaan.

Adoptiovanhemmille lapsen saaminen adoption kautta on ainutlaatuinen ja erityinen tapahtuma. Vanhemmalla on usein omat vahvat tarinat adoptiosta. Joskus vanhemmat hukkaavat lapsen ja nuoren tarinan. Onkin tärkeää, että nuoren oma ääni tulee kuulluksi ja hän voi luoda oman tärkeän adoptiotarinansa siten, että se kumpuaa hänestä itsestään. Oman adoptiotarinan luominen kannattaa aloittaa mahdollisimman varhain, kuvien, kirjojen ja tehtävien kautta. Nuoruusiässä adoptiotarinaa saattaa olla vaikea työstää omien vanhempien kanssa, ja ulkopuolinen tuki voi olla tarpeen.

Eeva-Liisa on pitkän työuransa aikana tavannut paljon adoptiolapsia ja havainnut, että usein ei oikein tunnisteta mistä on kysymys. Lasten ja nuorten haasteita ovat olleet mm. itsesäätelyn vaikeus, koulunkäynnin vaikeus, aggressiivisuus. Hän kohdannut lapsia, joille on kyselylomakkeen perusteella tehty ADHD-diagnoosi väärin perustein, kun varhaisen vuorovaikutuksen puutteet ja kiintymyssuhdehäiriöt on jätetty huomioimatta ja hoitamatta. Tavallisia oireita ovat myös vetäytyneisyys, masennus, syömishäiriöt. Oppimisvaikeudet ovat saattaneet olla pimennossa varhaislapsuudessa, ja tulevat ilmi murrosiässä. Tämä pätee myös joihinkin perinnöllisiin sairauksiin. Varhaisen vuorovaikutuksen puutteet voivat olla syynä, jos nuoren on vaikea asettua toisen asemaan. Eeva-Liisan oma kokemus on, että adoptiovanhemmat hakevat herkästi apua ja tukea lapsilleen, tämä näkyy myös kansainvälisissä tutkimuksissa. On myös hyvä muistaa, että nuoruusiässä on monenlaista epätasaisuutta, kaikki ei ole pulmallista tai patologista.

Vanhemmuuteen kuuluu uteliaisuus ja joustavuus

Miten nuorta voi suojata ja tukea? Nuorilla on itsellään paljon voimavaroja ja kykyjä.  Vanhempien on tärkeä ymmärtää adoption merkitys lapsen ja nuoren kasvussa ja kehityksessä. Vertaistuki on osoittautunut voimavaraksi niin lapsille kuin vanhemmille. Tärkeää on kyky ja halu ottaa apua vastaan. Nuori tarvitsee muitakin läheisiä aikuisia kuin vanhemmat. Nuoren ja opettajan välinen toimiva vuorovaikutus on nuorta suojaava tekijä. Opettajan on hyvä olla tietoinen traumataustojen ja kiintymyssuhdehäiriöihin vaikutuksesta. Koulun lisäksi myös harrastuspiireissä ja mahdollisissa hoitotahoissa tulee huomioida nuoren yksilölliset ominaisuudet ja adoptiotaustan tuomat erityispiirteet.

Kaikki vanhemmat hyötyvät hyvästä mentalisaatiokyvystä, eli siitä, että osaa asettua nuoren asemaan, pohtia mitä nuori on kokenut, miltä hänestä tuntuu. Nuori tarvitsee vanhemman, jonka mielessä hän on, joka on läsnä ja kuuntelee, pystyy kannattelemaan ja ottamaan vastaan mitä nuori käy läpi. Kannattaa olla kiinnostunut, kysyä usein mitä kuuluu, miten päivä on mennyt. Jos nuori on kovin joustamaton, vanhemmat näyttävät, että voivat joustaa. Vanhemman tulee myös näyttää, että itse arvostaa omaa kokemustaan, tämä tukee nuoren itsetunnon rakentumista. Vanhemman kannattaa olla utelias ja vastavuoroinen, sietää epävarmuutta, uskoa muutokseen ja anteeksiantamiseen. Aina on uusi päivä, asiat voivat muuttua. Mielen tiedostamattomat funktiot on hyvä tiedostaa – ei voi tietää ja ymmärtää kaikkea. On myös paljon sellaista potentiaalia, josta ei ole vielä mitään tietoa. Vanhemmuuden riskitekijöitä ovat mm. omaan näkökulmaan jumiutuminen, syviin tunnetiloihin uppoaminen ja nuoren tilanteen ylianalysointi. Vanhemmat eivät ole lastensa terapeutteja, terapeuttisesta vanhemmuudesta on tukea vanhemmuuteen. Siihen kuuluu mm. yhteyden vaaliminen. Yhteys nuoreen säilytetään kaikissa tilanteissa, tapahtui mitä tahansa.

Voittaa voi monella eri tavalla

Erittäin koskettavan puheenvuoron piti 26-vuotias Jaakko Salo. Jaakko adoptoitiin Suomeen, kun hän oli 2,5-vuotias. Jaakon ollessa 13-vuotias tilanne kotona kärjistyi niin vaikeaksi, että Jaakko huostaanotettiin ja sijoitettiin lastensuojelulaitokseen. Siellä Jaakko asui aikuisuuteen asti. Tällä hetkellä Jaakko toimii aktiivisesti nuorten kanssa. Luentopäivän aamuna hän oli palannut kahden päivän nuorisoristeilyltä. Valvottavana hänellä ja muilla aikuisilla oli 200 nuorta. Jaakko on ollut lapsesta asti lahjakas jalkapallonpelaaja, ja aikuisena käyttänyt paljon aikaa nuorten valmentamiseen.

Jaakko kertoi avoimesti lapsuudestaan, nuoruudestaan ja laitoksessa asumisesta. Hän ei syyttänyt vanhempiaan, mutta kokee, että vanhemmat olisivat tarvinneet paljon apua ja tukea. He olisivat myös tarvinneet kykyä ottaa tukea vastaan. Laitosajasta Jaakolla on paljon huonoja kokemuksia, ja hän on iloinen siitä, että kyseisen laitoksen toiminta on loppunut. Jaakko tuntee paljon muita nuoruusvuodet laitoksessa kasvaneita ja tietää myös, että hyviäkin paikkoja on. Riskit syrjäytyä ovat kuitenkin suuret, jos nuorena ei saa turvallisten aikuisten huomiota ja läsnäoloa. Elämä laitoksessa oli täynnä sääntöjä ja rangaistuksia.

Jaakko oli nuorena aikuisena täynnä vihaa, elämä olisi voinut lähteä väärille raiteille. Jaakon kohdalle osui näihin aikoihin asiallinen ja viisas poliisi.  – Kun kerrot tarinaasi, poliisi sanoi, ja että olet jalkapalloilija, sun tarttis tietää mitä voittaminen on. Te olette kaikki hävinneet, sinä ja sun perhe. Menneisyydessä te olette kaikki hävinneet. Mutta mieti mitä tulevaisuudessa? Jaakko alkoi uhota, jolloin poliisi jatkoi: – Haluatko vankilaan? Siis et, haluat olla hyvä ihminen. No haluatko olla hyvä ihminen vankilassa? – En, vastasi Jaakko.

Tämän kohtaamisen jälkeen Jaakko mietti  elämää pelinä. Hän oli urheillut paljon, kilpaillut paljon ja voittanut paljon. Voittaa voi niin monella tavalla. Voi voittaa oman epävarmuuden, voi voittaa ylpeyden.

Meille osallistujille Jaakko antoi miettimisen aihetta. Hän sanoi ymmärtävänsä, että adoptiovanhemmilla on monenlaisia haaveita elämästä siinä vaiheessa kun perheeseen on tulossa lapsi. On paljon kaikenlaisia odotuksia. On tärkeää höllätä, ei niin paljon odotuksia. Antaa haaveita ja odotuksia tulla sitten matkan varrella, kun tuntee oman lapsensa, kun osaa suhtautua omaan vanhemmuuteensa realistisemmin. Ja pieni luoviminen on aina hyvä juttu.

Risteilyn aikana Jaakon kanssa oli tullut juttelemaan adoptoitu nuori poika. – Jaakko, mä tiedän sut siitä telkkariohjelmasta (Kadonneen jäljillä), se oli hyvä, mun vanhemmat tykkäs siitä myös. Kuule Jaakko, onko sulla koskaan ollu sellasta fiilistä että sua ei oo olemassa?

Jaakko mietti pojan kanssa käytyä keskustelua jälkeenpäin. Hyvä kysymys. Näin hänkin oli joskus kokenut. Ensin hylkääminen, sitten uusi perhe. Nuorena sellainen fiilis että on tippunut jostakin. Joku on mut synnyttänyt, en tiedä kuka ja millainen…

Toivosta ja luottamuksesta

Psykoterapeutti Joona Mikkola on itse Intiasta adoptoitu. Hän puhui toivosta ja epätoivosta. Joona aloitti kertomalla tarinan Toivo-nimisestä veistonopettajasta, turvallinen vakaa ja kova tupakkamies. Toivolla oli aina aikaa kuunnella, hänellä oli suuret korvat, ei niin paljon sanoja. Toivo oli Joonalle hyvin tärkeä.

Ihmiselle on tärkeää kyky säilyttää myönteinen elämänasenne. Luottaa siihen, että elämä kantaa. Adoptoiduilla on tämän suhteen omat haasteensa. Toivon teema sopii hyvin murrosiän haasteisiin, joka on täynnä monenlaisia muutoksia.

Adoptoiduille on tärkeää, että heidän ympärillään on luotettavia ja turvallisia ihmisiä, jotka pitävät yllä toivoa kertomalla rehellisesti ja totuudenmukaisesti adoptoidun elämästä.  Adoptoiduilla on oikeus saada riittävästi relevanttia tietoa siitä, mikä on heidän tarinansa: miksi vanhemmat ovat adoptoineet, mitä on tapahtunut synnyinmaassa ja uudessa maassa. Näitä kysymyksiä joutuu työstämään yhä uudestaan ja uudestaan myös aikuisiällä. Joona itse on vasta aikuisena ymmärtänyt esimerkiksi äitinsä surun biologisesta lapsettomuudesta.

Adoptoidut ovat menettäneet biologiset vanhempansa, kaikki varhaiset ihmissuhteet, kielen, kulttuurin, juuret. Tästä syystä myös myöhemmän elämän taitekohtiin kuuluvat menetykset voivat olla adoptoiduille erityisen haastavia. Murrosiässä tapahtuu paljon menettämistä ja muuttumista. Keho muuttuu, ihmissuhteet muuttuvat, suhteet vanhempiin ja kavereihin. Joonalla, kuten monella muullakin adoptoidulla, murrosikä alkoi muita aikaisemmin. Hän muistaa, että mieliala vaihteli tosi paljon. Välillä oli toiveikas ja iloinen siitä, että murrosikä alkoi aikaisemmin, toisaalta olisi halunnut olla samanlainen kuin kaikki muut.

Vanhempaa auttaa se, jos muistaa myllerryksen, jossa itse aikoinaan oli. Joonan mielestä murrosikäiselle sopii hyvin vanhemmat, jotka toimivat kuten lastentarhanopettajat: lempeästi ja jämäkästi. Vanhempien on hyvä olla vahvoja. Viesti on se, että vanhemmat eivät hylkää, sietävät, kestävät, ovat käytettävissä. Nuori voi hylätä, vanhempi ei saa. Vanhemmilla ei ole helppoa, kun nuori käyttäytyy provosoivasti ja haastaa. On tärkeää nähdä ja ymmärtää, mitä taustalla on, jotta ei puutu ainoastaan ulkoiseen käyttäytymiseen.

Adoptiovanhemmilla on, kuten kaikilla vanhemmilla, omia työstämättömiä ongelmia ja menetyksiä. Ne nousevat pintaan, kun nuori lähtee irrottautumaan. Vanhempien tuleekin työstää omat menetyksensä, jotta heillä on vahvuutta kohdata lapsen menetykset. Murrosiän lisäksi vaikeita kohtia adoptoidun elämässä ovat mm. vanhempien sairaudet ja avioerot.

Adoptoiduilla on menetyksen pelkoja, hylätyksi tulemisen pelkoa, syyllisyyttä ja häpeää. Joona kertoi omakohtaisia kokemuksia häpeän tunteesta ja syyllisyydestä. Joona ymmärsi aikuisena, että hän oli tuntenut lapsena syyllisyyttä mm. siitä, että hänet oli adoptoitu, koska Intiaan oli jäänyt sisaruksia. Ihonväri oli myös raskas taakka kantaa, niin hyvässä kuin pahassa. Ihmiset tulivat tosi nopeasti lähelle, kommentoivat ihonväristä ja kielitaidosta. Armeija-aikoina patterin päällikkö totesi: Mikkola, nimi ja naama eivät täsmää.

Adoptoidut joutuvat kokemaan häpeää ulkonäön vuoksi, viime vuosina asenteet ovat kiristyneet. Rasismi on arkipäiväistynyt, toisaalta myös rasismin vastustaminen on näkyvämpää. Adoptoitu tarvitsee hyväksyviä katseita, jotta tuntee olevansa arvokas.

Joona pitää tärkeänä, että vanhemmat ovat herkkiä kuulemaan mistä on kysymys, jos nuori voi huonosti. Onko syyllisyyttä, häpeää, hylätyksi tulemisen pelkoa? Hylätyksi tulemisen pelko voi ilmetä siten, että  pakenee jo etukäteen ettei tule hylätyksi, tai jää etäälle. Se voi aiheuttaa liiallista kiltteyttä, pitää käyttäytyä hyvin, jotta tulee hyväksytyksi. Joona kertoo itsekin joutuneensa opettelemaan sen, että voi kääntyä muiden ihmisten puoleen ja tulla lähelle.

Adoptoitujen, joilla on toisia, riittävän turvallisia ihmisiä lähellään, ei tarvitse pelätä hylätyksi tulemista. Kun muiden ihmisten kanssa voi käsitellä syyllisyyttä,  häpeää ja kaikkia muitakin elämänkysymyksiä, voi löytää kiitollisuuden, jonka varassa säilyttää elämässään toivon.

Teksti: Anja Wikstedt
Kuva: Arthur Poulin

 

 

Takaisin aihealueeseen: ,