Perhekerho 18/04/2017 -

Perhekerhossa hetkeksi irti vastaanottokeskuksen arjesta

Iloinen puheensorina ja lasten kirkkaat äänet täyttävät Annankulman kauniin kaariholvisalin. Lapsia kiertelee tutkimassa paikkoja. Pari heistä kiinnostuu leikkinurkkauksen leluista ja leikki alkaa heti. Toiset pysähtyvät ihmettelemään askartelutarvikkeita.

Aikuiset istuvat sohvilla odottavalla mielellä. Osa on mukana ensimmäistä kertaa, toiset ovat käyneet kerhossa aikaisemminkin. Kielten sekamelskasta korva poimii suomea, englantia ja arabiaa. Muitakin kuuluu, mutta ne eivät ole tuttuja. Alkamassa on Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan järjestämä jokaviikkoinen turvapaikanhakijoiden perhekerho Annankulmassa.

Toimintaa perheille ja villasukkia

Tuomiokirkkoseurakunnan diakoniatiimi on järjestänyt Punavuoren vastaanottokeskuksen turvapaikanhakijoille retkiä ja muuta toimintaa pari kertaa vuodessa jo lähes kymmenen vuoden ajan. Tiiviimpi yhteistyö alkoi seurakunnan aloitteesta syksyllä 2013, kun vastaanottokeskus toivoi toimintaa perheille, villasukkia ja retkiä. Näistä toiveista syntyi nykyinen perhekerho, joka aloitti tammikuussa 2014.

”Aluksi vastaanottokeskus mainosti kerhoa, mutta kun jonain viikkoina kerhoon ei tullut ketään, päätimme, että käymme aina ennen kerhoa hakemassa vastaanottokeskuksesta perheitä mukaan”, toteaa kerhon ohjaaja, kansainvälisen työn sihteeri Natasha Vaalgamaa Helsingin tuomiokirkkoseurakunnasta.

”Vaikka matka Punavuoren vastaanottokeskuksesta Uudenmaankadulta ihan nurkan takana olevaan Annankulmaan Annankadulle ei ole fyysisesti pitkä, se voi sitä olla henkisesti.”

Ilolla ja leikkien

Perhekerhon perusidea on tarjota perheille tilaisuus päästä hetkeksi pois vastaanottokeskuksen arjesta keskelle kodinomaista yhdessäoloa, jossa lapset voivat leikkiä ja aikuiset saavat hetken virkistystauon huoliinsa.

Leikki on lapsen työtä, eikä leikkimisestä ole haittaa aikuisellekaan. Seurakunnan järjestämä perhekerho tarjoaa lapsille tähän mahdollisuuden kerran viikossa. Punavuoren vastaanottokeskuksessa toimintaa perheille järjestävät myös muut järjestöt.

Perhekerho aloitetaan tervetulohetkellä, jossa kukin kertoo nimensä ja mistä maasta tulee. Yhdessä lauletaan ja leikitään suomalaisia lastenlaululeikkejä sekä rukoillaan, kun on ensin varmistettu, että se sopii kaikille. Kerhossa käyvissä on sekä kristittyjä että muslimeja.

”Pyrimme tekemään asiat ilon kautta. Kannustamme perheitä leikkiin, lauluun, nauruun, askarteluun, maalaamiseen ja piirtämiseen”, Vaalgamaa kertoo. Pienemmät lapset leikkivät leluilla ja yksi ohjaajista katsoo heidän peräänsä ja tarvittaessa opettaa elämän perustaitoja, kuten älä lyö tai älä ota lelua toisen kädestä. Toinen askartelee, piirtää, maalaa ja värittää isompien lasten ja aikuisten kanssa. Kolmas kiertelee ja juttelee ihmisten kanssa.

Kerhossa käy kerralla paikalla pari-kolmekymmentä aikuista ja lasta. Ennätysmäärä on ollut 60 henkilöä. Perheiden tilanteet vaihtuvat viikoittain ja kuten se, miten kauan perhe viipyy Punavuoren vastaanottokeskuksessa ja miten heidän turvapaikanhakuprosessinsa etenee. Nämä vaikuttavat myös siihen, miten pitkään sama perhe käy perhekerhossa. Joku perhe käy kerran pari ja jotkut puolenkin vuoden ajan.

”Emme anna sielunhoitoa emmekä yritä ratkoa ongelmia, mutta me kuuntelemme ja annamme vanhempien purkaa tunteitaan ja lievittää stressitilaansa – luottamuksellisesti. Itkukin saa tulla, jos on tullakseen.”

Joskus joku haluaa näyttää valokuvia ja kertoa matkastaan Suomeen ja perheestään kotimaassa ja pohtia tulevaisuuttaan Suomessa. Kysymyksiä tulee myös käytännön asioista, kuten mistä löytyy uimahalli tai leikkipuisto. Vaalgamaan lisäksi kerhoa ohjaavat luotettavat vapaaehtoiset.

Irakilainen perheenisä Omar (nimi muutettu) kertoo perheensä tarinaa:
”Tulimme turvapaikanhakijoina Suomeen kaksi vuotta sitten ja asuimme Punavuoren vastaanottokeskuksessa. Ilokseni heti ensi viikoista lähtien pääsimme mukaan seurakunnan perhekerhoon, jossa lapseni saivat leikkiä ja laulaa.

”Ikimuistoista oli yhdessäolo muiden perheiden kanssa. Heistä osa on tosin jo palannut kotimaahansa. Me saimme turvapaikan ja asumme nyt Pohjois-Suomessa. Perheemme on myös kasvanut yhdellä Suomessa syntyneellä lapsella.”

Pieni ele, suuri vaikutus

Vaalgamaan mukaan kielikirjosta huolimatta kieliongelmiin ei ole törmätty. ”Kun sanat eivät riitä, käytämme toistemme ymmärtämiseen elekieltä. Musiikki, leikki, laulu, hymy, nauru ja ilo viestittävät jo paljon. Aina on paikalla myös joku, joka pystyy tulkkaamaan englannista omalle äidinkielelleen.”

”Kerhoväen iloiset ilmeet ja aktiivinen osallistuminen ovat merkki siitä, että he ovat ottaneet yhteiset hetkemme ilolla vastaan ja ovat sydämestään kiitollisia. Jotkut perheet ovat halunneet, että pidämme yhteyttä Facebookin tai tekstiviestien kautta senkin jälkeen, kun he ovat lähteneet vastaanottokeskuksesta.”

Teksti: Liisa Airaksinen
Kuvat: Natasha Vaalgamaa
Yhteiset Lapsemme 1/2016

Takaisin aihealueeseen: