Adoptio 18/04/2017 -

”Miten kaks valkosta voi pitää kahta tummaa lasta?”

Tämän kysymyksen Kolumbiasta adoptoitu tyttäreni esitti isälleen 4-vuotiaana. Isä taisi vastata: ”Ihan hyvin, meille kävisi vaikka olisitte vihreitä.” Tästä tilanteesta on 23 vuotta, joten en muista mitä itse ajattelin juuri silloin. Varmaankin jotain siihen suuntaan, että meille te olette maailman rakkaimmat lapset, värillä ei ole väliä. Ystäväperheessä 5-vuotias poika ilmoitti ennen etelänmatkaa pitävänsä koko loman ajan talvihaalarin päällä. Ettei rusketu enempää. Värillä on väliä.

Tyttäreni kysymys oli aivan relevantti, joskin Suomi oli joiltain osin varsin erilainen maa 80-luvulla kuin tänä päivänä. Historiallisesti Suomesta on muuttanut ihmisiä pois enemmän kuin mitä Suomeen on muutettu.

Toisen maailmansodan aikana Suomesta toteutettiin maailman tähän mennessä suurin lasten ”siirto”, kun noin 80 000 lasta siirrettiin turvaan muihin Pohjoismaihin, suurin osa Ruotsiin. Suurin osa lapsista palasi kotiin ja vanhempiensa luokse sodan jälkeen, noin 15 500 lasta jäi pysyvästi uuteen maahan, etenkin Ruotsiin.

Muutto Ruotsiin jatkui 60- ja 70-luvuilla, jolloin monet suomalaiset muuttivat sinne työn perässä. Tilanne muuttui 90-luvun alussa, kun Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomi otti vastaan suuren joukon inkeriläisiä paluumuuttajia, ihmisiä, joiden sukujuuret olivat sotaa edeltävien aikojen suomalaisalueilla.

Pakolaisten vastaanottaminen oli alkanut 70-luvulla, vuonna 1973 Suomeen muutti noin 200 ihmistä Chilestä. Vuonna 1979 otettiin vastaan ensimmäiset pakolaiset Vietnamista. Seuraava suurempi ryhmä olivat Neuvostoliiton kautta Suomeen tulleet somalialaiset vuonna 1990. Ulkomaalaisten määrät olivat edelleen hyvin pieniä, vuonna 1990 Suomessa asui noin 30 000 ulkomaalaista. Vuonna 2015 heitä oli noin 231 300.

Kansainvälinen adoptio on kulkenut Suomessa hieman eri polkuja kuin muissa Pohjoismaissa. Kotimaan adoptio oli meillä etenkin 1970-luvulla varsin yleistä, ja siihen aikaan suomalaisia vauvoja adoptoitiin myös ulkomaille, etenkin Ruotsiin ja Tanskaan.

Ensimmäiset lapset kansainvälisen adoption kautta tulivat samalla vuosikymmenellä, ja heitä arvioidaan tulleen vuoteen 1980 mennessä noin 60. Lapset tulivat pääasiassa Koreasta, Thaimaasta ja Vietnamista. 1980-luvulla kansainvälinen adoptio yleistyi jonkin verran, ja Suomeen saatiin kansainvälisiä adoptioita säätelevä laki ensimmäisen kerran vuonna 1985.

Vuoteen 2005 asti kansainvälisten adoptioiden määrä kasvoi tasaisesti. Vuonna 1985 Suomeen tulleiden lasten määrä oli 11, vuonna 1985 heitä oli 308. Viime vuonna Suomeen saapui 93 lasta. Tällä hetkellä Suomessa asuu noin 4 700 ulkomailta adoptoitua.

Optimismista realismiin

Kun Yhteiset Lapsemme ry perustettiin vuonna 1988, me perustajat emme olleet niinkään huolissaan rasismista kuin tietämättömyydestä ja ennakkoluuloista. Järjestössä uskottiin, että oikean tiedon välittäminen on tehokas keino vähentää ennakkoluuloja, ja sitä kautta voidaan myös ennaltaehkäistä rasismia. Tietoa tarvitaan edelleen, ja näinä päivinä oikean tiedon välittäminen on yhtä tärkeää kuin ennenkin.

On kuitenkin selvää, että se ei riitä. Lapsiin ja nuoriin kohdistuu rasismia, ennakkoluuloja ja syrjintää, ja tarvitaan monenlaisia keinoja. Rasismia tulee vastustaa taiteen ja musiikin kautta, ihmisille tulee tarjota mahdollisuuksia elämyksellisiin kokemuksiin, rasismia ja syrjintää itse kokeneiden äänen pitää tulla kuulluksi. Maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen, pakolaisuuteen ja etnisten vähemmistöjen asemaan liittyviä teemoja tulee pitää yllä ja järjestää tilaisuuksia ja koulutusta niin lapsille kuin aikuisille.

Yhteiset Lapsemme ry on järjestänyt adoptiovalmennuskursseja vuodesta 1990 lähtien. Kysymystä ”Miten kaks valkoista voi pitää kahta tummaa lasta” on käsitelty vaihtelevissa määrin ja erilaisin keinoin. Valmennuskursseilla on tapahtunut asennemuutos 2010-luvulla, samaan aikaan kuin ilmapiiri maassamme alkoi muuttua. Sananvapauden määritelmä on saanut erikoisia tulkintoja ja monet ihmiset, jopa kansanedustajat, ovat sitä mieltä, että rasistiset kommentit kuuluvat sen piiriin.

Rasismitutkijat ovat saaneet aiempaa enemmän vihaviestejä ja uhkailuja. Monet rasismia jo aiemmin kokeneet kertovat, että avoin rasismi ja hyökkäävä käytös ovat lisääntyneet. Yksi jos toinenkin on ilmoittanut olevansa maahanmuuttokriittinen, ja sana sisältää monenlaisia tulkintoja.

Viime syksyn turvapaikanhakijatilanne on näkynyt monin tavoin kaikkialla Euroopassa. Keskustelu on polarisoitunut, vastakkainasettelut ovat lisääntyneet. Valmennuskursseilla ei enää kuule sellaista optimistista käsitystä, että Suomi olisi niin monikulttuurinen, että rasismia ei esiinny. Rasismin vastustaminen koetaan yhteiseksi asiaksi, nyt haetaan ja mietitään keinoja, miten sitä voisi tehdä.

Aina voi oppia

Anna Rastaan väitöskirjan aihe vuodelta 2007 on Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Tutkimuksen kohdejoukkoon valituilla lapsilla ja nuorilla on siteet sekä Suomeen että jonnekin muualle. Osalla heistä toinen vanhemmista on suomalaissyntyinen ja osa on suomalaisiin perheisiin adoptoituja lapsia ja nuoria.

Luvussa Kuinka suomalaista on suomalainen rasismi? Rastas vertailee Suomessa asuvien lasten sekä muissa maissa (Iso-Britannia, Ruotsi ja Kanada) asuvien lasten kokemuksia. Kokemukset rasismista tai siitä, miten heidän kuulumisensa ympäröivään yhteiskuntaan kyseenalaistetaan, ovat hyvin samankaltaisia kuin Rastaan omassa tutkimuksessa.

Edellä mainituissa maissa on Suomeen tai toinen toisiinsa verrattuna hyvin erilaiset siirtolaishistoriat, väestörakenteet, monikulttuurisuuspolitiikat ja osittain myös erilaiset perinteet käsitellä julkisuudessa rasismikysymyksiä. Näistä seikoista huolimatta nuorten kokemukset ympäröivän yhteiskunnan tavoista kyseenalaistaa jonkun kuuluminen siihen yhteiskuntaan, jossa hän elää, sekä kokemukset avoimesta rasismista ovat hyvin samankaltaisia: tietynlaiset katseet, jatkuvat utelut alkuperästä, vaatimukset henkilöhistorian avaamisesta ventovieraille, nimittelyt, koulukiusaaminen, väkivallan uhka.

Yhtäläisyyttä löytyy myös eri maiden nuorten näkemyksissä aikuisten, niin omien vanhempien kuin opettajien, kyvyttömyydestä tunnistaa ja ymmärtää lasten ja nuorten rasismin kokemuksia ja niiden vaikutuksia heidän hyvinvointiinsa.

Suomalaiset adoptiovanhemmat kuuluvat usein siihen adoptiovanhempien enemmistöön, jota Anna Rastas kuvaa näin: Rasismin tuottamissa yhteiskuntasuhteissa etuoikeutetun asemaan asemoituneen on vaikeaa, tai mahdotonta, siirtyä sellaiseksi lähimmäiseksi, joka ”ymmärtää siksi, että on itse kokenut samanlaisia asioita.”

Rastaan johtopäätös on, että jokainen lapsi ja nuori, joka kokee rasismia ja syrjintää, tarvitsee ympärilleen läheisiä, joiden kanssa he voivat jakaa ja käsitellä kokemuksiaan. Suomessa on nykyään monenlaisia mahdollisuuksia monikulttuurisiin kohtaamisiin, myös kohtaamisiin joissa rasismin kysymykset ovat läsnä. Näistä kohtaamisista me voimme oppia ja muuttaa omia asenteitamme.

Sanoista tekoihin

Vanhempien tuki ja ymmärrys on ensiarvoisen tärkeää. Lapsen tulee voida luottaa siihen, että rasistiset tilanteet koetaan perheen yhteiseksi asiaksi ja että vanhemmat ottavat ohjat käsiinsä ja puuttuvat ja puolustavat, tilanteen mukaan.

On adoptoituja, jotka eivät ole kokeneet rasismia. On myös adoptiovanhempia, joiden henkilökohtaisessa elämässä rasismi on varsin pienessä osassa. Kukaan ei voi kuitenkaan välttyä siltä tosiasialta, että rasismia esiintyy.

Me adoptiovanhemmat voimme tukea lapsiamme puuttumalla, ottamalla kantaa, oppimalla lapsiltamme, olemalla avoimia ja uteliaita, kyseenalaistamalla omat ennakkoluulomme. Voimme vaikuttaa omaan ja lastemme lähipiiriin ja omalta osaltamme, omalla tavallamme olla mukana siinä joukossa, joka haluaa, että Suomi on moniarvoinen, erilaisuutta hyväksyvä ja turvallinen maa kaikille.

Teksti: Anja Wikstedt
Yhteiset Lapsemme 3/2016

Kirjallisuutta

Rastas, Anna (2007). Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Tampereen yliopisto ja Nuorisotutkimusverkosto.
Souto, Anne-Mari (2011). Arkipäivän rasismi koulussa. Nuorisotutkimusverkosto.
Koskinen, Maarit, Sarkkinen, Sari-Maaria, Svala, Marjaana (toim.) (2014). Kansainvälinen adoptio Suomessa. Jyväskylän yliopisto.
Ruohio, Heidi (2016). Suomalaiset kansainvälisesti adoptoidut. Nuorisotutkimusverkosto.

Takaisin aihealueeseen: