FI SV
16/05/2017 - , , ,

Maailman ihanimmat pojat

Pirre Toikkasen valokuvissa näkyy dialoginen ja vahvistava kohtaaminen yksin Suomeen tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden kanssa. Nuorten unelmat ja liian usein piiloon jäävä hyvä tulevat näkyviksi. Toikkasen voimauttavat valokuvat ovat esillä Lempeä katse IV –näyttelyssä Kulttuurikeskus Caisassa 15. kesäkuuta saakka.

Maailmassa on meneillään suurin pakolaiskriisi sitten toisen maailmansodan. YK:n pakolaisjärjestön mukaan kymmenet miljoonat ihmiset ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan sotia, vainoja ja konflikteja. Suomeen saapui vuoden 2015 aikana 32 476 turvapaikanhakijaa, joista alaikäisiä yksintulleita oli yli 3 000.

Voimaa valokuvista

Kun pakolaiskriisi alkoi näkyä suomalaisessa mediassa, koin surua ja tuskaa hädänalaisten ihmisten puolesta ja keskusteluilmapiirin kovenemisesta. Moni päivä alkoi itkemällä ja uutisten lukeminen herätti ristiriitaisia tunteita. Mietin kovasti mitä itse voisin tehdä. Voisinko tehdä voimauttavan valokuvan lopputyöprojektini nuorten turvapaikanhakijoiden kanssa?

Suomeen tulevat nuoret joutuvat elämään ympäristössä, jossa heihin kohdistuu hyvien kohtaamisten lisäksi paljon kyseenalaistavia ja vihamielisiä katseita. On pelottavaa ajatella, miten nämä katseet muokkaavat nuoren minäkuvaa. Ihminen kantaa mukanaan sitä, miten häntä on katsottu. Kuvausprosessissa on mahdollista tarjota korjaavia katseita sekä ehdotonta kiintymystä, hyväksyntää ja iloa toisen olemassaolosta.

Voimauttavan valokuvan menetelmässä minua kiinnostaa juuri katse, nähdyksi tuleminen ja dialoginen kohtaaminen, mahdollisuus tehdä näkyväksi ja vahvistaa vielä nupuillaan olevia asioita. Voimauttavan valokuvan koulutuksen aikana olen tullut tietoisemmaksi katseestani ja herkistynyt näkemään muutoin piiloon jäävää hyvää. Se on vaikuttanut oleellisesti tapaani kohdata toinen ihminen. Olen oppinut kanssakulkijan ja rohkaisijan rooleista ja peilinä olon tärkeydestä.

Ainutlaatuiset pojat

Tammikuussa 2016 pääsin vierailemaan Vihtiin avattuun ryhmäkotiin, johon muutti 14 turvapaikanhakijapoikaa, jotka olivat tulleet yksin Suomeen Afganistanista ja Irakista. Pojat olivat iältään 13 -16-vuotiaita. Ensimmäinen kohtaaminen poikien kanssa oli mieleenpainuva. Se, miten he ottivat vastaan minut, heille vieraan ihmisen avoimesti, lämpimästi hymyillen, oli liikuttavaa. Pojat veivät sydämeni saman tien. Lopputyöni aihe oli selvä, halusin ehdottomasti toteuttaa projektin poikien kanssa ja tehdä näkyväksi sekä heille itselleen, mutta myös muille, miten upeita, ainutlaatuisia poikia heistä kukin on.

Voimauttavan valokuvan keinoin rakennamme yhdellä tavalla identiteettitarinaa tekemällä ydinitseä, monipuolista minää, erilaisia puolia, vahvuuksia, iloja ja unelmia näkyväksi.

Poikien koko elämäntilanne on muuttunut ja he joutuvat hakemaan uusia malleja ja ohjaavia sisäisiä tarinoita. Identiteetti on kytköksissä ihmisen kykyyn kertoa oma tarinansa ja jäsentää sitä tärkeisiin vaiheisiin. Pojat ovat jo nuoresta iästään huolimatta kokeneet niin haavoittavia menetyksiä, ettei moni kohtaa senkaltaisia koko elämänsä aikana.

Kohtaamisia ja kuvausta

Alussa kuvasin poikia heidän kotonaan, koulussa ja harrastuksissa. Tapasin poikia melkein viikoittain. Ryhmäkodilla minulla oli kolme kontaktihenkilöä, joiden kanssa sovin milloin oli hyvä tulla ja sain heiltä viestiä poikien toiveista. Poikien opettaja innostui myös projektista ja hän kutsui minut kouluun tunneille mukaan. Kuviin tallentui poikien ahkeruus, yritteliäisyys, taitavuus ja innostuminen niin kokkaukseen, käsityöhön, soittamiseen kuin yhdessä pelaamiseen.

Suurin osa pojista osallistui aktiivisesti ja halusi paljon erilaisia kuvia, muutama pojista lähti mukaan varovaisemmin ja pari poikaa ei halunnut muuta kuin ryhmäkuvia. Annoin aikaa ja luvan olla juuri niin kuin kukin itselleen koki sopivaksi. Teetin valokuvat paperikuviksi ja vein kuvalahjoja mukanani tapaamisiimme ja yhdessä katselimme ja ihastelimme kuvia.

Syksyllä pojat alkoivat toivoa, että voisimme kuvata myös muualla kuin kotona ja koulussa. Kuvauspaikkatoiveiksi tuli merenranta, puisto, metsä ja kaupunki. Sain luvan lähteä 1-3 pojan kanssa kerrallaan pienille valokuvausreissuille. Tämä vaihe oli tärkeä vaihe prosessissa. Pystyin keskittymään ja antamaan yksilöllistä aikaa sekä tutustumaan poikiin paremmin ja samalla pojat tutustuivat myös minuun paremmin.

Kuvauskertoja on ollut reilun vuoden aikana yli 20. Välillä kuvauksessa on ollut kymmenen poikaa, välillä yksi. Varsinkin alussa meillä oli poikien kanssa vähän sanoja tai yhteistä kieltä käytössä. Kommunikoinnissa korostuivat kokonaisvaltainen kuuntelu ja kohtaaminen. Nopeasti pojat osasivat näyttää minkälaisia kuvia he haluavat itsestään otettavan lisää.

Kun kuvasimme ulkona, eri puolilta kuului ”anteeksi, anteeksi”, kun pojat halusivat huomiotani ja näyttivät missä, miten ja kenen kanssa haluavat tulla kuvatuksi. Tavasta, miten minut otettiin joka kerta vastaan hymyin ja halauksin ja miten kuvia odotettiin ja niistä kiiteltiin, tunsin ja tiesin projektilla olevan merkitystä.  Jos tapaamistemme välillä oli pidempi tauko, sain viestejä: ”missä sä oo, miksi ei tule helminraiti”

Lempeä, arvostava katse

Valokuvien katsominen ei edellytä, että kuviin liittyviä asioita pitäisi pystyä nimeämään. Pojat teippasivat lempikuviaan huoneidensa oviin ja seinille. Ja varsinkin niitä me sitten yhdessä heidän ja ohjaajien kanssa ihastelimme.

Olen ottanut pojista yksilökuvia, ryhmäkuvia, kaverikuvia, sekä kuvia tärkeiden ihmisten kanssa, kuten opettajien ja ryhmäkodin ohjaajien kanssa ja tyttöystävän kanssa. Olen saanut jakaa iloa onnistumisista, pettymyksen ja surua menetyksistä ja ennen kaikkea olen saanut katsoa lempeästi, rakastavasti ja arvostavasti, ehdoitta.

Tänä keväänä olen istunut alas melkein jokaisen pojan kanssa ja olemme yhdessä rauhassa katsoneet läpi kaikki vuoden aikana otetut kuvat. Kuvien kautta on konkretisoitunut mitä ja miten paljon vuoden aikana on tapahtunut ja miten kaikki pojat ovat vuodessa kasvaneet ja muuttuneet. Koskettavaa oli nähdä esimerkiksi, miten yksi pojista, joka vuosi sitten ei pitänyt itsestään eikä kuvistaan ollenkaan, nyt katsoi itseään ja kuviaan lempeämmin ja arvostavammin ja lempikuviakin oli jo monta.

Samalla kun katsoimme kuvat läpi, pojat myös valitsivat kuvat, jotka ovat mukana Lempeä katse IV  –näyttelyssä. Näyttelystä puuttuu kolmen pojan isot kuvat. Yksi heistä joutui muuttamaan jo kesällä pohjoiseen ja hänen kanssaan emme päässeet kuvaamaan ja kaksi muuta eivät vielä olleet halukkaita olemaan mukana näyttelyosuudessa. Projekti ei pääty näyttelyyn, vaan jatkuu kaikkien poikien kanssa, jotka niin haluavat.

Pojat ovat olleet toisilleen perhe viimeisen vuoden ajan ja on sydäntäsärkevää, että heidät erotettiin toisistaan ja tutuiksi tulleista ohjaajista ja opettajista, kun perheryhmäkodin  toiminta päättyi huhtikuun 2017 lopussa. Pojat asuvat nyt eri puolilla Suomea, kaukana toisistaan. Jälleen kerran pojat alkavat rakentaa elämäänsä uudelleen, uudessa kodissa, uudessa koulussa, uusien ihmisten keskellä. Poikien surun ja pelon näkeminen on tuntunut musertavan vaikealta ja olen ollut surullinen, vihainen ja järkyttynyt tavasta, miten heitä on välillä kohdeltu Suomessa.

Yksi pojista kysyi, onko minulla lapsia, johon vastasin että on, minulla on kaksi aikuista tytärtä. ”Ei yhtään poikaa”, hän kysyi sitten. Vastasin, että minulla on nyt 14 poikaa. Aion jatkaa yhteydenpitoa ja valokuvaamista poikien kanssa, niin kauan kuin he itse vain haluavat.

Teksti ja kuva: Pirre Toikkanen

Pirre Toikkanen on taiteilija ja kehittäjä, joka näyttelee, kouluttaa ja toimii työyhteisövalmentajana. Koulutukseltaan hän on teatteri-ilmaisun ohjaaja ja tarinateatteriohjaaja, työnohjaaja ja sosiaalikasvattaja. Osaamistaan Toikkanen on syventänyt opiskelemalla voimauttavan valokuvan lisäksi tarinallisuutta, tanssi- ja liiketerapiaa ja ekspressiivistä taideterapiaa.

 

Lempeä Katse III – Voimauttavia valokuvia, on Aalto-yliopistosta valmistuvan, voimauttavan valo­kuvan jatkoryhmän päättötyönäyttely, jonka on ohjannut menetelmän kehittäjä, Miina Savolainen.

Näyttely on esillä Kulttuurikeskus Caisassa 15.6.2017 saakka.
Osoite: Kulttuurikeskus Caisa, Fennia-kortteli, Mikonkatu 17 C. Avoinna ma-pe 9-18, la-su 10-16.

Lisätietoja näyttelystä ja monipuolisesta oheisohjelmasta: www.caisa.fi

 

Jaa sosiaalisessa mediassa:
Share on FacebookTweet about this on Twitter

Takaisin aihealueeseen: , , ,

Lisää samasta aiheesta:

Pihalla!? -taidenäyttely Annantalossa 3.9.-1.10.2017

28/07/2017 - ,

Yhdessä Koettua -hankkeen Helsingin osuuden avaa PIHALLA!?-taidenäyttely. Näyttelyn avajaiset pidetään sunnuntaina 3.9.2017 klo 14-16 Annantalossa, os. Annankatu 30, Helsinki. Kutsu...

Lue lisää

Kun rakastaa, on pakko lähteä – Romaniäidit haluavat lapsilleen paremman elämän 

13/05/2017 - , ,

Päiväkeskus Hirundossa vietettiin torstaina 11. toukokuuta koskettavaa äitienpäiväjuhlaa. Äidinrakkaus on saanut nämä äidit liikkeelle. Lapset on jätetty toisten huomaan, kun...

Lue lisää

Yhdessä koettua

Yhdessä koettua –hanke tuo esille sijoitetun lapsen omaa kokemusta

18/04/2017 -

Lastensuojeluun liittyvä leima on edelleen olemassa, vaikka sen poistamiseksi on tehty vuosien ajan töitä. Ennakkoluulot leimaavat helposti asiakkaina olevia lapsia,...

Lue lisää

Tutustu toimintaamme: