28/03/2018 - , ,

Kolumni: Onko kotikielellä väliä?

Viime vuoden lopussa meidän adoptioperheiden ryhmässä alettiin käydä keskustelua mahdollisuudesta valita swahilin kieli koulun aloittaville lapsillemme yhdeksi oppiaineeksi. Kyseessä olisi niin sanottu kotikielen opetus. Ajatus oli, että Keniasta adoptoidut lapsemme pääsisivät näin kiinni syntymämaassaan oppimaansa ensikieleen.

Aloin pohtia asiaa oman kuusivuotiaan poikamme Aatoksen näkökulmasta. Hän aloittaa koulun ensi syksynä, ja on helsinkiläisenä joka tapauksessa varhennetun kielenopetuksen piirissä. Se ensimmäinen kieli on englanti – Kenian toinen virallinen kieli.

Aatoksen etnisestä taustasta meillä ei ole mitään tietoa. Emme siis voi esimerkiksi tietää, mitä kieltä hänen biologinen äitinsä on pojallemme puhunut. Ei ole takeita, että swahili on Aatoksen ensimmäinen kieli: pelkästään kikujun, dholuon, kamban ja ekegusiin ensimmäisenä kielenä puhujia on Keniassa 18 miljoonaa. Maassa puhutaan kaikkiaan kymmeniä eri kieliä. Monet aikuiset kenialaiset ovatkin kolmen kielen taitajia: he puhuvat ”heimokieltään” ja sen lisäksi swahilia ja englantia.

Joka tapauksessa Aatos, samoin muutkin Keniasta adoptoidut, ei muista Keniassa olleensakaan. Ensimmäinen kieli, jolla hän kommunikoi oikeasti, on suomi. Sen hänelle puolestaan opetti kaikkein parhaiten isoveljensä Lenni, jonka äidinkieli ja ensimmäinen kieli on suomi.

Aatoksella on vahva suomalainen identiteetti. Toki hän suuttuessaan saattaa sanoa, että lähtee Keniaan, koska ”siellä on kaikki paremmin” tai siellä ”vanhemmat eivät ole ärsyttäviä”. Mutta urheilua katsoessaan hän kannustaa Suomea.

Minusta alkoi tuntua, että tällainen ensimmäisen kielen opetuksen järjestäminen on lähinnä vanhempien henkistä trippailua. Lapsille sillä tuskin on merkitystä. Keskustelin asiasta joidenkin teini-ikäisten tai jo aikuisten adoptiolasten vanhempien kanssa. Aika selväksi tuli, että esimerkiksi lasten oma motivaatio oli hyvin vähäinen. Tunneille mentiin useimmiten itkun kanssa.

Erään Keniasta Aatoksen kanssa samaan aikaan adoptoidun pojan äiti on äidinkielen opettaja. Esitin hänelle teesini siitä, että meidän lapset ovat suomalaisia nassikoita, joille Kenia on tuttu ainoastaan valokuvista ja perheen saagasta. Että koska he eivät ole koskaan oppineet puhumaan mitään muuta kuin suomea, on aivan turhaa pelleilyä yrittää opettaa heitä puhumaan swahilia.

Vastaus ei varsinaisesti yllättänyt, koska tiesin ajattelevani melko, no, juntisti. Kyllä, suomalaisihan nämä ovat, ”mutta toisaalta vieras näkee heissä aina ensin afrikkalaisen, ja ajattelen, että pienetkin palat synnyinmaasta, kuten passi, ruoka, musiikki, kieli, kirjallisuus, voivat jossain vaiheessa esimerkiksi murrosiässä olla todella tärkeitä oman ehjän identiteetin rakentamisessa, varsinkin jos Suomi näyttää vihamieliset kasvonsa.”

Hetkeksi aikaa minulle tuli huono omatunto. Olen huono isä, kun en ponnistele lapseni identiteetin puolesta kaikella mahdollisella tarmolla. En esimerkiksi halua kuskata häntä vastentahtoisesti koulupäivän jälkeen toiselle puolelle kaupunkia opiskelemaan kieltä, josta hän ei välttämättä saa mitään.

Omatuntoani rauhoitti kovin opettajakaverini toteamus, että oppilaita on tosi vaikeaa saada kotikielen tunneille, vaikka se olisi tarpeenkin ja vaikka tunnit olisivat omassa koulussa.

Kotikielen opetus on tarkoitettu tukemaan sellaisen kielen kehitystä, jota jo puhutaan kotona. Esimerkiksi meidän lähikoulussa opetetaan somalia kotikielenä. Jotta Aatos oppisi swahilia, hänen pitäisi opiskella sitä vähintään kolme tuntia viikossa. Se ei kuitenkaan ole missään tapauksessa mahdollista.

”Yhdessä tunnissa voi saada ehkä jonkinlaisen kosketuksen kieleen, mikä sekin siis voi olla tärkeä”, äidinkielenopettaja sanoi.

Voi olla. Mutta ei välttämättä.

Yhdenkään Keniasta adoptoidun lapsen kotona ei swahilia puhuta. Siksi koko intoilu tuntuu lähinnä julkisten resurssien hukkaamiselta vanhempien omien tarpeiden tyydyttämiseksi.

Vien poikani mieluummin Malmin Palloseuran harjoituksiin. Jalkapallo on todellinen maailmankieli – ja vieläpä sellainen, jota Aatos haluaa oppia koko ajan lisää.

Teksti: Harri Junttila

 

Takaisin aihealueeseen: , ,