Kenia tapaaminen 18/04/2017 -

Kerran kesässä Keniassa

Keniasta adoptoineiden perheiden tapaamisissa muistellaan, leikitään ja opitaan.

”Adoptiovanhemmilla on biologisia vanhempia suurempi riski kadottaa parisuhde vanhemmuuteen”, parisuhdeterapeutti sanoi hämäläisen järven rannalla sijaitsevan Pappilanniemen kongressihotellin auditoriossa istuville vanhemmille.

Oli menossa Keniasta adoptiolapsen saaneiden perheiden jokakesäisen tapaamisen ainoa vakava osuus, luento aikuisille. Tällä kertaa sen piti adoptioäiti ja kouluttaja Sanna Mäkipää.

Mäkipään luento käsitteli perheiden kannalta kaikkein tärkeintä asiaa: kuinka vanhempien välinen suhde vaikuttaa perheen kasassa pysymiseen. Mäkipään mukaan parisuhteissa tuntuu olevan aika paljon haasteita ja ongelmia. Ja ongelmallisia parisuhteita tuntuu olevan aika paljon.

Adoptioperheille ongelmat liittyvät usein nimenomaan vanhemmuuteen, koska lasta on odotettu kauan, jopa kymmenen vuotta.

”Jos lapsen kautta aletaan elää, niin sehän asettaa lapsellekin tosi paljon paineita. Ongelmia seuraa varmasti”, Mäkipää sanoi.

Adoptioperheillä on adoption alkaessa jo takanaan lapsettomuudesta ja sen käsittelystä johtuvia kovia juttuja, joten parisuhteen hoitamiseen adoption jälkeen ei välttämättä riitäkään energiaa.

Mäkipään mukaan pian adoption jälkeen erotaan varsin paljon. Liitossa pysytään adoptioprosessin loppuun saakka, koska halutaan antaa se lapsi toiselle.

Toisaalta, kuten yleisön joukosta huomautettiin, nämä aiemmat kovat kokemukset ovat myös opettaneet puolisoita käsittelemään vaikeita asioista. Heidän parisuhteensa ja soveltuvuutensa vanhemmiksi on myös erittäin tarkkaan tutkittu ja riittävän hyväksi havaittu prosessin aikana. Siksi he pärjäävät myös adoptiovanhemmuuden mukanaan tuomissa vaikeissa tilanteissa.

Melkein kaikki mukana

Keniasta adoptoi noin viiden vuoden aikana lapsen kolmisen kymmentä perhettä. Kenia-tapaamisessa mukana oli 22 perhettä, joista suurin osa oli mukana myös viime vuonna. Kun tapaaminen järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2011, osallistujia oli kuuden perheen verran.

Kenia-perheiden joukko on verraten pieni, jos sitä vertaa vaikkapa Kiinasta tai Etelä-Afrikasta adoptoineiden perheiden määrään. Joukko ei enää myöskään kasva, koska Kenian adoptiot ovat loppuneet.

Vaikka kaikki eivät toisiinsa Keniassa tutustuneetkaan, niin vuosittaiset tapaamiset lähentävät perheitä toisiinsa. Siitä pitää huolen myös traditioksi muodostunut avajaisseremonia, jossa perheet esittäytyvät toisilleen vuosikertoina.

”Hei, me ollaan Harri Junttila ja Satu Sirén, ja tässä on meidän pojat Lenni ja Aatos. Lenni on, kuten väristä ehkä voi huomata, biologinen ja Aatos on adoptoitu. Me oltiin Keniassa elokuusta 2013 kesäkuuhun 2014”, meidän perheemme esittely kuuluu.

Leikkiä ja löylyä

Kaikkein suosituinta ajanvietettä Kenia-tapaamisissa ovat tietysti lasten puuhat. Monet lapsista ovat tutustuneet jo Keniassa, joten jälleennäkemisen riemu on huikeaa. Samalla syntyy myös uusia kaveruuksia. Pienen ujostelun jälkeen lapsilauma antaa mennä vaan.

Mukana on tietysti myös yhteistä puuhaa. Perheiden väliset leikkimieliset kilpailut ja yhteinen jalkapalloturnaus vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta monella tasolla. Samalla tietysti oppii häviämään, koska leikkimielisissäkin kilpailuissa on voittaja.

Aikuiset ottavat oman aikansa saunassa. Silloin puheet voivat olla vakaviakin, mutta ainakin miesten vuorolla muistellaan joltisellakin kaiholla yhteisiä poikien iltoja ja satunnaista Tusker-tölkkien kallistelua Nairobissa.

Samoin muistellaan yhteisten kenialaisten tuttujen, siis kodinhoitajien, taksikuskien, askareiden ja puutarhureiden elämää.

Pieni yhteinen tekijä

Keniassa adoptiomatkalla toisensa kohtasivat monet perheet, joiden elämänpiirit ja -tavat eivät normaalisti leikkaa toisiaan millään tavalla. Siellä, vieraassa maassa, meitä yhdistivät pienet tummat lapset, joista tulisi vähitellen uusia perheenjäseniä ja uusia suomalaisia.

Ja nyt saamme seurata koko joukon kasvamista ja kehittymistä vähintään kerran kesässä, kun olemme jossain päin Suomea, mutta kuitenkin Keniassa.

Teksti: Harri Junttila
Kuvat: Satu Sirén
Yhteiset Lapsemme 2/2016

Takaisin aihealueeseen: