Adoptiokuraattorilla on paljon annettavaa

Mitä olisikaan kansainvälinen adoptio Suomessa ilman kiinteitä yhteyksiä Ruotsiin ja pohjanmaalaisia uranuurtajaperheitä? Adoptiokuraattori Kerstin Raumaa elämäntarinaa kuunnellessa kertautuu koko Suomen kansainvälisen adoption historia.

1960-luvulla suuren murroksen sukupolvi paketoi pellot ja muutti pois maalta. Alaveteliläi-sen pienviljelijän nelilapsinen perhe lähti Ruotsiin. Keskimmäinen tytär, Kerstin, oli orasta-vassa teini-iässä. ”Se oli minulle shokki. Minua kiusattiin koulussa, koska puhuin niin kummallista ruotsia”, äidinkielenään suomenruotsia puhuva Kerstin kertoo. ”Siinä kyllä sai kokea, mitä on olla erilainen.” 

Kerstin vietti kasvu- ja kouluvuotensa Ruotsissa. Kaupallisen lukion jälkeen hän oli viisi vuotta töissä tilitoimistossa, suuressa tukkuliikkeessä. Toimistotyö ei kuitenkaan ollut kutsumus:

”Minulla oli ollut jo pitkään haave sairaanhoitajan ammatista. Sitten kun menin naimisiin ja muutimme mieheni kanssa takaisin Suomeen, aloitin opinnot Vaasan sairaanhoito-oppi-laitoksessa tammikuussa 1977”, Kerstin kertoo.  

Haavena lapsi ulkomailta

Ajatus kansainvälisestä adoptiosta oli itänyt nuoren parin mielessä jo Ruotsissa. ”Olimme olleet tutkimuksissa ja miettineet kansainvälistä adoptiota ja tilanneet jo papereitakin, mutta asia jäi kesken, kun muutimme Suomeen”, Kerstin kertoo.

”Vuonna 1977 Seinäjoella ei kukaan tiennyt kansainvälisestä adoptiosta mitään, ja me harkitsimme kotimaistakin adoptiota”, Kerstin kertoo.

Mutta vaikka viranomaisilla ei ollut tietoa kansainvälisestä adoptiosta, yksityistä koke-musta siitä kuitenkin jo löytyi – ja juuri Pohjanmaalta. Kerstinin opinahjossa, Vaasan sairaanhoito-oppilaitoksessa, sisätautien ja kirurgian luennoitsijana toimi Mikael Luther. ”Sain kuulla yhdeltä opiskelukaverilta, että heidän perheessä oli ulkomailta adoptoituja lapsia”, Kerstin kertoo. Ja siitä kaikki lähti liikkeelle.   

Vuonna 1978 ei vielä ollut lakia kansainvälisestä adoptiosta, eikä oikeastaan adoptio-neuvontaakaan. Kaikki piti tehdä itse. ”Sosiaalityöntekijä kävi meillä kaksi kertaa ja kirjoitti kotimaista adoptiota varten suunnitellulle lomakkeelle kotiselvityksen”, Kerstin kertoo.

”Kävimme Luthereiden kotona ja saimme tietoa ja Karin Luther Interpediasta auttoi järjestelyissä. Lutherit kirjoittivat myös suosituksen kanadalaiselle Families for Children –järjestölle, jota kautta adoptiota ryhdyttiin järjestämään.

Äidiksi Kerstin tuli ensi kerran ottaessaan syliinsä Bangladeshissa syntyneen 1 vuotta 11 kuukautta vanhan pikku Elisabethin syksyllä 1980.  ”Kyllä se oli minulle ensisijaisesti halu tulla äidiksi. Saada lapsi. Ja eihän se varmaan huono asia ole”, Kerstin miettii.

Kerstin jätti työnsä Seinäjoen keskussairaalassa ja jäi kotiin hoitamaan lasta. ”Se aiheutti suurta ihmetystä, mutta koin, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa”, Kerstin sanoo.

”En halua syyllistää ketään. Mutta jos huomaa, että päivähoidosta ei tule mitään, niin pitää yrittää järjestää jokin ratkaisu, joka satuttaisi kaikkia osapuolia vähiten. Nämä lapset ovat menettäneet niin paljon, ettei voi olettaa, että kaikki menisi saman kaavan mukaan kuin biologisilla lapsilla. Kaikki adoptiolapset ovat lastensuojelulapsia, joilla on taustallaan menetyksiä.”

Perhe kasvaa

Parin vuoden kuluttua Kerstin ja hänen miehensä lähtivät uudestaan adoptioprosessiin. ”Ajateltiin, että toinen lapsi voisi olla jo vähän isompi, eikä toivottu enää pientä vauvaa niin kuin kaikki adoptiohakijat yleensä ensin toivovat”, Kerstin naurahtaa.

Perheen toinen adoptio ajoittui 1980-luvun puoliväliin, jolloin laki kansainvälisestä adop-tiosta tuli voimaan. ”Silloin uutena kontaktina oli Guatemala, johon haettiin lujahermoisia pilottiperheitä adoptiohakijoiksi. Lain voimaantulo viivästytti kuitenkin adoptiota, koska adoptiopaperit piti tehdä uudestaan”, Kerstin kertoo.

”Meillä ei ollut mitään toiveita lapsen sukupuolesta, iästä tai muusta ja siksi olikin suuri yllätys, kun saimme tiedon 10 kuukautta vanhasta poikavauvasta Guatemalasta. Ajatteli-mme, että nytkö se vauva tuleekin!” 

Myöhemmin Kerstinin ja hänen miehensä lapsikatras kasvoi vielä yhdellä pojalla – Guatemalasta adoptoidun Joel-vauvan biologisella veljellä Jonatanilla, josta he saivat tiedon kolmannen adoptioprosessinsa aikana.

”Adoptiovanhempana olen saanut kokea lasteni tulossa myös menetyksiä ja vastoin-käymisiä sekä pitkää odotusta. Meillä on ollut myös kolme keskenmenoa – lasta, jotka eivät koskaan tulleetkaan”, Kerstin miettii.

Mukana Interpediassa

”Jo ennen Elisabethin tuloa osallistuimme Interpedian tapaamisiin. Myöhemmin toimimme myös yhdysperheenä ja olin itse mukana hallituksessa sekä hoidin vapaaehtoisena Etiopian kummiprojektia”, Kerstin kertoo ja muistelee Karin Lutherin kanssa tehtyä Etiopian matkaa.

Interpediasta tuli Kerstinille myös työpaikka. Vuonna 1988 Kerstin aloitti osa-aikaisena kurssisihteerinä. Se oli aikaa, jolloin Suomessa aloitettiin Ruotsin mallin mukaista adoptio-valmennuskurssitoimintaa. ”Toimenkuvaani kuului adoptiovalmennuskurssi- ja tukipalvelutoiminta sekä aluetoiminnan koordinointi”, Kerstin kertoo.  

Kolmannen adoptiolapsen tulon myötä Kerstin sanoi kuitenkin itsensä irti vuonna 1992 ja jäi kotiin hoitamaan lapsiaan. Perheen ja työn yhteensovittamisesta on ilo puhua Kerstinin kanssa, niin luovalla, modernilla tavalla hän on onnistunut sovittamaan ne yhteen. Opin-tojaan Kerstin jatkoi psykiatriseksi erikoissairaanhoitajaksi ja kouluttautui myöhemmin vielä lymfaterapeutiksi. ”Tein iltatöitä kouluttajana ja toimin osa-aikayrittäjänä, kun mies oli kotona lasten kanssa.”

Adoptiokuraattoritoiminta alkaa

Adoptiokuraattoritoiminta alkoi 1990-luvun loppupuolella kaikkien palvelunantajien yhteisenä hankkeena. ”Interpedia teki avustushakemuksen Raha-automaattiyhdistykselle ja palvelun-antajat muodostivat toiminnan ohjausryhmä. Ohjausryhmässä oli aluksi mukana Helsingin kaupungista Tuula Eneberg, Pelastakaa Lapsista Marja Miikkulainen ja Interpediasta Tarja Monto”, Kerstin kertoo.

Vuonna 1998 saatiin rahoitus tukipuhelinpalveluun. Rahaa oli yhteensä 10 työtuntiin viikossa. ”Interpediasta otettiin minuun yhteyttä, sillä ei ollut helppo löytää työntekijää noin pienellä viikkotuntimäärällä. Minun tilanteeseeni se sopi oikein hyvin”, Kerstin muistelee ja jatkaa:

”Ensimmäisenä kesänä kävin Ruotsissa tutustumassa Adoptionsrådgivningenin toimintaan. Kävin pitkiä keskusteluja Gunilla Anderssonin kanssa. Sieltä haettiin mallia myös Suomen toiminnalle. Tein myös tutustumismatkan Norjaan.”

Kerstin Rauman henkilökohtaiset kontaktit muiden Pohjoismaiden adoptioasiantuntijoihin olivat nyt arvossaan. ”Etenkin alkuaikoina oli suuri merkitys sillä, että pystyin konsultoi-maan Norjan adoptiokuraattorin, nyt jo edesmenneen, Grethe Opsiön-Hotvedtin, tai ruotsalaisen Gertrud Hägglundin, kanssa. Tunsin heidät henkilökohtaisesti, koska olin ollut aktiivinen Interpediassa, ja saatoin milloin tahansa kysyä neuvoa sähköpostitse tai puhelimitse. Suomessa tällaista kokemusta tai kollegoja ei ollut käytettävissä”, Kerstin muistelee alkuaikoja.

Toiminta laajenee ja vakiintuu

Kymmenestä viikkotunnista tukipuhelinpalvelu laajeni nopeasti kokopäivätyöksi. ”Erityisen upeita vuosia olivat vuodet 2005 -2007, jolloin tutkija, kouluttaja Sanna Mäkipää toimi myös osa-aikaisena adoptiokuraattorina. Sannan kanssa pystyin jakamaan puhelinaikoja ja minulla oli työpari, jonka kanssa keskustella. Soittoaikaa oli myös enemmän ja tämä näkyi myös yhteydenotoissa”, Kerstin miettii.

Vuonna 2008 adoptiokuraattoritoiminta siirtyi Yhteiset Lapsemme ry:n alaisuuteen Inter-pedian ja adoptiokuraattoritoiminnan ohjausryhmän aloitteesta. Kolmen palvelunantajan malli oli hallinnollisesti raskas.

Miten tämä viimeisin muutos on vaikuttanut työhösi, Kerstin? ”Kyllä se on selkiyttänyt minun asemaani. Minulla on nyt myös ihan eri tavalla työyhteisö. Siirtymistä on myös helpottanut, että olen tuntenut yhdistyksen työntekijöitä, esimerkiksi Anjan (Wikstedt), jo vuosia.”

Kerstin muistelee vielä: ”Kyllä se oli minulle kriisin paikka, kun Interpedia muutti Helsinkiin ja jäin yksin Seinäjoelle. Silloin se yksinäisyys korostui ja matkustaminen tuli raskaaksi. Siinä vaiheessa tein tilinpäätöksen, että joko muutan lähemmäksi tai vaihdan työpaikkaa. Päätin kuitenkin, että haluan tehdä tätä työtä ja muutin keväällä 2008 Lahteen.”

Nyt haastattelija huokaisee helpotuksesta: Mitä olisimme menettäneetkään, jos päätös olisi ollut toinen!

Apua kuraattorilta

Missä asioissa sitten adoptiokuraattoriin otetaan yhteyttä? ”On paljon kysymyksiä, jotka toistuvat vuodesta toiseen. Ne koskevat kiintymyssuhdetta, koulun tai päiväkodin aloitta-mista ja murrosikää. Viime vuosina parisuhdekriiseihin ja adoptiolasten huostaanottoihin liittyvät puhelut ovat lisääntyneet”, Kerstin kuvailee.

”Kouluun liittyvissä kysymyksissä heijastuu toisinaan, että adoptiovanhemmat ovat itse hyvin koulutettuja ja odotukset lapsen suhteen ovat korkeat. Lapsen vahvuudet pitäisi nähdä paremmin – ehkä ne eivät olekaan matematiikassa vaan esimerkiksi jalkapallossa!”, Kerstin pohtii.

Puhelinaikaa on tällä hetkellä 12 tuntia viikossa ja se tuntuu riittävän. ”Konsultaatiopyyntöjä tulee jonkin verran esimerkiksi koulupalavereihin tai sosiaalitoimistoon lapsen huostaanottotilanteessa. Näihin pyyntöihin ei aina ole mahdollista vastata myöntävästi – usein pitäisi lähteä omalla ajalla ja kustannuksella. Uskon myös, että henkilökohtaisiin tapaamisiin olisi tarvetta, mutta niihin ei ole resursseja.”

Kerstinin mielestä terveydenhuolto- ja sosiaalialan ammattilaisten koulutukseen pitäisi panostaa entistä enemmän, jotta joka paikkakunnalta löytyisi adoptio-osaajia. ”On tärkeää, että osaamista löytyy paikalliselta tasolta, siksi minä iloitse tästä VAHKE (Valta-kunnallinen adoptio-osaamisen kehittämishanke) – projektista. Sitä kautta saadaan koulutettua paljon ammattilaisia.”

Adoptiokuraattorin työssä näkyvät myös muutokset suomalaisessa yhteiskunnassa: ”Tässä työssä olen nähnyt, miten yhteiskunta on muuttunut vuosien varrella. Vallalla on yhä enemmän ajattelutapa, että kaikki pitäisi saada nyt ja heti. Jokaiseen ongelmaa pitäisi löytyä nopeasti ratkaisu. Elämä ei kuitenkaan aina ole helppoa tai mukavaa. Eikä sen pidäkään olla”, Kerstin miettii.

Uudet haasteet

Adoptiovanhempien parisuhteeseen liittyvät ongelmat mietityttävät Kerstiniä: ”En osaa sanoa, ovatko ne lisääntyneet vai soitetaanko niistä vain enemmän.”

Kerstinille on myös itse läpikäynyt avioeron kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen. ”En olisi ikänä uskonut, että olen siinä tilanteessa joku päivä. Se oli vaikea ratkaisu, jonka jouduin tekemään. Muistan miten ajattelin, että mitä jos lasteni biologiset vanhemmat tietäisivät…”

Avioerovaiheessa kuraattoritoiminnan ohjausryhmän jäsenet lohduttivat ja kannustivat Kerstiniä viisaasti: ”Kun olet tämän läpikäynyt, sinulla on varmasti paljon annettavaa muille.”

Vuodesta 2007 Kerstin Rauma onkin Sanna Mäkipään kanssa ohjannut adoptiohakijoille ja –vanhemmille tarkoitettuja Tahdolla ja taidolla –parisuhdekursseja. Keväällä 2009 järjes-tetään kurssi myös aikuisille adoptoiduille ja heidän kumppaneilleen.

Aikuiset adoptoidut ovat lähellä Kerstinin sydäntä muutenkin. ”Adoptiovanhempien pitää osata myös irrottaa. Aikuisten lasten täytyy saada käydä oma elämänkoulunsa, eikä vanhempien pidä puuttua kaikkeen. Niin vaikeaa kuin se välillä onkin. Sitä minä itsekin opiskelen.”

Elämänkaari näkyy myös muissa uusissa haasteissa. Isovanhemmuus ja pieni tyttärentytär nostavat esille uusia kysymyksiä. Ketju jatkuu. ”Olen jutellut adoptiotyttäreni kanssa siitä, mitä hän sanoo, kun pieni tytär kysyy äitinsä taustasta. Ei näitä asioita ajattele silloin, kun itse adoptoi”, Kerstin miettii.

Adoptiokuraattorin työ on ainutlaatuista. Siihen ei voi vain kouluttautua, vaan siihen pitää kasvaa. Se on työ, jota varten pitää olla elettyä elämää: ”Psykiatrinen erikoissairaanhoitaja on hyvä koulutus, mutta oma adoptiokokemus ja elämän eri vaiheet ovat kyllä antaneet eniten eväitä tähän työhön”, Kerstin pohtii lopuksi.

 

Edellinen sivu | Sivun alkuun | Tulosta tämä sivu