RASISMISTA PITÄÄ PUHUA, jotta siihen voi puuttua

Teksti: Irma Marttinen

Viime aikoina suomalainen asenneilmapiiri on koventunut. Maahanmuuttoa ja monikulttuuri-suutta vastustetaan yhä avoimemmin — maahanmuuttokriittisyydestä on tullut salonki-kelpoista. Arjessa ennakkoluulot, suvaitsemattomuus ja rasismi ovat lisääntyneet. Samoin vihapuhe ja suorat rasistiset rikokset. Mitä tämä merkitsee maahanmuuttajataustaisille ja monikulttuurisille lapsille ja nuorille, jotka kasvavat nykypäivän Suomessa?

Tähän kysymykseen haetaan vastausta Yhteiset Lapsemme ry:n seminaarissa 2. marraskuuta Helsingissä. Seminaarin tarkoituksena on antaa tietoa rasismista ilmiönä sekä tuoda esille konkreettisia esimerkkejä ja keinoja puuttua rasismiin ja kasvattaa toisten kunnioittamiseen. Seminaarin avaa vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet.

Tässä artikkelissa on seminaarin puhujien esittämiä ajatuksia ja katkelmia kirjoituksista. Yhteistä niille on huoli rasismin lisääntymisestä, vihapuheesta sekä arvomaailman kovenemisesta. Arkikokemus ja tutkimustieto vahvistavat, että lasten ja nuorten kokemasta rasismista vaietaan, vaikka siitä pitäisi puhua. Aikuisten vihapuhe satuttaa suoraan tai välillisesti — vihan ilmapiiri vahingoittaa ja kylmät katseet jättävät jäljen.  

Vihapuhe kohdistuu myös lapsiin

Tutkija Anne-Mari Soudon mukaan maahanmuuttajataustaiset nuoret kohtaavat arjessaan yhä enemmän rasismia. Kevään vaalit tarjosivat tilaa varsin kärjekkäälle maahanmuutto-keskustelulle. Näkyvä maahanmuuttokriittisyys onkin nyt aiempaa hyväksytympää, Anne-Mari Souto uskoo. ”Vaikka Suomessa puhutaan paljon monikulttuurisuudesta ja erilaisten kulttuurien arvostamisesta, ei käytännön arki aina kohtaa puheiden kanssa.”

Julkinen rasismi on lisääntynyt, kun piilorasistit ovat avanneet suunsa Suomessa. ”On todella hämmentävää miten yhteiskunnan monikulttuurisuus on edistynyt, mutta toisaalta rasismi on lisääntynyt. Asenteet ovat tällä hetkellä todella vaikeita”, vuoden pakolaisnainen Saido Mohamed toteaa (YLE Satakunta 30.7.).   

Suomalaisessa arjessa rasismi ilmenee näkyvimmin solvauksina ja fyysisenä väkivaltana, mutta myös syrjivinä ilmeinä ja eleinä sekä ivallisena nauruna. Aikuisen hyökkäys lasta tai nuorta kohtaan jää pitkäksi aikaa mieleen.

Hätähuuto - mihin olemme menossa?

Tuore kansanedustaja Jani Toivola on kiertänyt kouluissa kertomassa erilaisuudesta, unelmista ja mahdollisuuksista. Hän käyttää omaa elämäntarinaansa aiheen käsittelyssä ja kertoo, millaista oli kasvaa 1980-luvun Suomessa tummaihoisena lapsena. Ilman esikuvia, erilaisena.

”Haaveilin näyttelijän ammatista, mutta luulin, ettei se ole mahdollista, koska Suomessa ei ollut yhtään tummaihoista näyttelijää. Lopulta pienessä mielessäni ihosta tuli este kaikelle. Onneksi myöhemmin opin, että myös minun unelmillani oli mahdollisuus selvitä hengissä”, Jani Toivola kirjoittaa blogissaan.  (Hätähuuto 10.3.2011.)

Blogi jatkuu vetäen keskustelun tähän päivään: ”Katsoin Turun normaalikoulun auditorion satapäistä, monenkirjavaa ja kansainvälistä nuorisojoukkoa ja häkellyin. Katsoin eturivissä istuvaa kauniisti hymyilevää huivipäistä tyttöä ja hänen vieressä istunutta aasialaista poikaa. Mitä he mahtavat tästä kaikesta ajatella? Miltä tuntuu 13-vuotiaasta avata kotona televisio ja kuunnella, kun aikuiset televisiossa hokevat Suomi suomalaisille -hymniään tai räyhäävät tuohtuneena kaikkialla maleksivista maahanmuuttajista, jotka vievät vanhusten rahat.”

Jani Toivola tuo esiin todellisen huolen, josta media vaikenee: ”Onko kukaan muistanut ajatella näitä nuoria? Mitä mahtaa tehdä nuoren psyykelle kun päivittäin kuulee että on ongelma, josta tulisi päästä eroon. Kuka ottaa maahanmuuttokeskustelun lomassa vastuun näistä toiveikkaista hymyilevistä sieluista, joilla on koko elämä edessä.”

”Tämä aika tulee määrittämään, miltä näyttää tulevaisuuden Suomi ja sen arvomaailma. Tämä on hätähuuto kohtaamieni nuorten puolesta”, Jani Toivola päättää kirjoituksensa.

Vaikeneminen

Tutkimustieto osoittaa, että nuoret ovat haluttomia puhumaan rasismista paitsi valtaväes-töön kuuluvien kavereiden myös omien vanhempiensa kanssa. Tästä seuraa, että kuvittelemme, ettei rasismia esiinny. 

Rasismista lasten ja nuorten arjessa väitellyt tutkijatohtori Anna Rastas kirjoittaa: ”Johtuen osin myös siitä, etteivät lapset puhu kokemuksistaan, ympäristö elää siinä kuvitelmassa, ettei rasismi vaikuta lasten arjessa. Kun tätä vielä aletaan toistaan jonkinlaisena totuutena, esimerkiksi vanhempien ja opettajien suilla, lasten on entistä vaikeampaa kertoa murheistaan.”

Jos rasismista ei puhuta, lapset eivät opi puhumaan siitä. Heille ei anneta puhumiseen tarvittavia käsitteitä, eikä argumentteja, jotka voisivat auttaa silloin, kun rasismia olisi mahdollista vastustaa.

Suomalainen puhumattomuuden kulttuuri — vaikeista asioista on parempi vaieta — pitäisi uskaltaa rikkoa. Hiljaisuus on murrettava, kuten esimerkiksi vaadittiin Tino Singhin ja kumppaneiden organisoimassa ”Breaking the silence” – mielenosoituksessa heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Ja hiljaisuus pitää rikkoa yhteiskunnan kaikilla tasoilla — koululuokasta korkeimpiin päättäjiin.

Jani Toivola kuvaa kirjoituksessaan Nollatoleranssi (13.4.2011) kipeästi puhumattomuutta, joka sallii rasismin.  ”Olen itse ollut koulukiusattu. Fyysistä kiusaamista enemmän on jäänyt vaivaamaan ympäristöni puhumattomuus. Koulun kyvyttömyys puuttua kiusaamiseen ja auttaa käsittelemään koettua. Koulussani keskityttiin lähinnä kuritoimenpiteisiin. Jani toiseen nurkkaan, Timo toiseen nurkkaan ja sitten jatketaan matikkaa. Kynä täristen yritin jatkaa laskemista vaikka mieli kyseli taas kerran, että miksi minä?”

Tässä kohden tulee mieleen kysyä, onko mikään muuttunut sitten 80-luvun vai johtuuko puhumattomuus edelleen ”pelosta, ajan puutteesta, välineiden puutteesta ja vallitsevasta puhumattomuuden kulttuurista?”

Nimeäminen ja puuttuminen

Tutkija Anne-Mari Soudon mukaan rasismia kohdanneet nuoret haluaisivat puhua syrjinnästä sen oikealla nimellä. Kouluissa ja nuorisotoimessa teemaa lähestytään usein positiivisilla käsitteillä ja vaikea ilmiö kierretään puhumalla rasismin sijaan esimerkiksi suvaitsevaisuudesta.

Anna Rastas kirjoittaa: ”Sitä, että ihmiset tuijottavat ja katsovat tietyillä tavoilla, harvoin uskalletaan edes määritellä rasismiksi tai siitä johtuvaksi asiaksi. Lasten kertomusten analyysi kuitenkin osoitti, miten merkityksellisiä muiden katseet, siis pelkät katseet, voivat olla. Aikuiset määrittelevät helposti lasten kokemukset vähäiseksi ja vähäpätöisiksi.”

Vaikka rasismi on vaikea asia, on tutkija Anne-Mari Soudon mielestä erityisen tärkeää, ettei esimerkiksi kouluissa kielletä rasismin läsnäoloa.  ”Meidän koulussa ei ole rasismia on aika vaarallinen lause. Jos esimerkiksi opettajat ja rehtorit toistavat tätä hokemaa, yksittäisen nuoren tai lapsen on vaikea mennä sanomaan aikuiselle, ettei ole heidän kanssaan samaa mieltä.”

Hiljaisuus pitää siis rikkoa ja ilmiö nimetä ennen kuin rasismiin on mahdollista puuttua.

Yhteiset Lapsemme ry:n seminaarissa kuullaan tuoretta tutkimustietoa sekä omakohtaisia ja arkipäivän kokemuksia rasismista. Seminaarissa esitellään myös konkreettisia menetelmiä vastustaa rasismia ja kasvattaa lapsia ja nuoria kunnioittamaan toinen toisiaan.

Seminaaripäivän päätteeksi on paneelikeskustelu, jossa on mukana maahanmuuttajia, vähemmistöjen ja kansalaisjärjestöjen edustajia sekä tutkijoita. Myös yleisö voi ottaa osaa keskusteluun.

Tervetuloa mukaan rikkomaan hiljaisuutta!

Edellinen sivu | Sivun alkuun | Tulosta tämä sivu