KOLUMNI

Vaikeita kysymyksiä

Maailmassa on niin monta lasta ilman vanhempia… tämä lause kuulostaa hyvin tutulta, eikö vain? Toinen kysymys, jonka usein olen kuullut on; miksi kestää niin kauan ennen kuin saa lapsen adoptiohakemuksen jättämisen jälkeen?

Näihin kahteen kysymykseen ei ole helppo vastata. Adoption pitää kuitenkin aina lähteä lapsen parhaasta ja prosessin täytyy kestää niin kauan kuin on tarpeen, jotta kaikki kysymysmerkit poistuvat ja lapselle löytyy hänen tarpeensa parhaiten tyydyttävät vanhemmat. Adoption pitää aina olla yksittäiselle lapselle viimeinen ratkaisu, kun kaikki muut vaihtoehdot on otettu huomioon.

Joitakin vuosia sitten mediassa herätti huomiota filmitähtien kuten Angelina Jolien ja Brad Pitt’n tai poptähti Madonnan tekemät ulkomaiset adoptiot. Reaktioita ei tarvinnut kauan odottaa, vaan monet epäilivät heti, ettei näitä adoptioita oltu toteutettu oikein. Erityisesti Madonnan adoptio, jossa hän adoptoi Malawista pojan, jonka biologinen isä oli yhä elossa – maasta, joka ei ole allekirjoittanut Haagin sopimusta. Adoptiota varjosti ajatus siitä, että jos on tarpeeksi rikas ja kuuluisa, niin voi ostaa lapsen ja nousta lakien yläpuolelle.

Suurin kysymys kuitenkin kuuluu, ovatko nämä pop- ja filmitähdet todella pohtineet, millaista on tulla vanhemmaksi hylätylle lapselle, joka on menettänyt biologiset vanhem-pansa? Tuntevatko he kiintymyssuhdeprosessia? Vai tuleeko adoptiolapsesta vain ”koriste-esine”, joka antaa paljon palstatilaa lehdissä? Valitettavasti se ei käy, että korvaa vanhemmuuden, huolenpidon ja rakkauden palkatulla työvoimalla ja lastenhoitajilla.

Haagin sopimuksen 32 artiklan mukaan kukaan ei saa tehdä taloudellista tai muuta voittoa kansainvälisessä adoptiotoiminnassa. Ainoastaan välttämättömät kulut ja maksut mukaan lukien kohtuullinen palkkio ammatillisesta työstä voidaan maksaa. Johto, hallinto ja työntekijät adoptiotoimintaa harjoittavissa yhteisöissä eivät saa ottaa vastaan korvauksia, jotka ovat kohtuuttoman suuria suhteessa tehtyyn työhön. Niissä maissa, jotka eivät ole allekirjoittaneet Haagin sopimusta ja joissa kansainvälisiä adoptioita kuitenkin tehdään, on oletettavissa, että laittomia adoptioita esiintyy. Varastetut lapset ja epätoivoiset adoptio-hakijat ovat hyvin vaarallinen yhdistelmä. Siksi lasten takia on oikein, että adoptiotoimijat harjoittavat kansainvälistä adoptiotoimintaa vain niiden maiden kanssa, jotka ovat alle-kirjoittaneet Haagin sopimuksen. Pienentääkseen sitä riskiä, että lapsesta tulee kauppa-tavaraa, pitää vastaanottajamaiden työskennellä lujemmin selkeämpien ehtojen asettamiselle auktorisoidulle toiminnalle.

Toinen keskeinen eettinen kysymys on, että mitkä liikkeelle panevat voimat ovat taustalla; onko suurin liikkeelle paneva voima kansainvälisessä adoptiossa halu auttaa lasta vai halu auttaa lapsetonta paria? Onko oikein adoptoida erityistarpeisia lapsia terveiden lapsien ”puutteessa”? Kuinka pitkälle adoptiohakijat voivat mennä lapsen valitsemisessa? Mikä oikeus on valita sukupuoli, ikä, ihonväri tai lapsen terveydentila? Uskon ja toivon, että kehitys menee terveempään suuntaan, jolloin eettisesti kestävä harkinta voittaa lyhyt-näköiset ja itsekkäät toiveet ja asenteet.

Ruotsissa adoptiotoiminta ja kummitoiminta on erotettu kokonaan toisistaan. Tällä tavalla estetään kummitoiminnan nimissä epäeettinen rahankäyttö, joka tähtää adoptiotoiminnan tukemiseen. Kummitoiminta ja kehitysyhteistyö adoptioyhteistyökumppaneiden kesken sisältää sen ajatuksen, ettei ainoastaan oteta vastaan hylättyjä lapsia, vaan huolehditaan myös niistä lapsista, jotka erilaisista syistä jäävät lastenkotiin.

Lopuksi voidaan esittää kysymys, että pitäisikö adoptiojärjestöjen oikeastaan tehdä töitä tullakseen tarpeettomiksi? Kysymys on ehkä utopistinen, mutta tavoitetta ei ehkä ole mahdotonta saavuttaa. Parantamalla paikallisen väestön elinolosuhteita pienenee hylättyjen lasten määrä. Erityisen tärkeää olisi kiinnittää huomiota ja parantaa tyttöjen koulunkäyntiä, koska se vähentää riskiä tulla raskaaksi nuorena.

Voiko adoptiotyö johtaa siihen, etteivät luovuttajamaat edes yritä kehittää tukipalveluja köyhille perheille ja yksinhuoltajaäideille? Ne signaalit, joita luovuttajamaat antavat voidaan käsittää niin, ettei köyhien perheiden tai yksinhuoltajien tarvitse huolehtia lapsistaan, koska kansainvälinen adoptio on parempi vaihtoehto lapselle. Mutta huolenpitoa omistaan ei pitäisi koskaan mitata taloudellisilla mittareilla.

Edelleen voidaan pohtia, onko ylipäänsä eettisesti kestävää siirtää lapsia maapallon toiselta puolelta toiselle. Monilla luovuttajamailla on alhainen syntyvyys. Viemmekö näiltä mailta niiden tärkeimmän resurssin adoptoimalla heidän lapsensa? Näiden maiden suurin tarve olisi omat, koulutetut ihmiset kehityksen eteenpäin viemisessä. Mutta nyt kuitenkin näyttää tältä: niin kauan kun resurssit jakautuvat epätasaisesti maailmassa, ja tahatonta lapsettomuutta esiintyy ja pariskuntia, jotka toivovat tulevansa vanhemmiksi on olemassa, kansainvälinen adoptio jatkuu..

Muluken Cederborg

Kolumni on julkaistu ruotsiksi Yhteiset Lapsemme 2/2010 -lehdessä. Käännös Irma Marttinen  

 

Edellinen sivu | Sivun alkuun | Tulosta tämä sivu