Eettistä näkökulmaa etsimässä

Teksti: Irma Marttinen

”Vanhemmat Suomeen, lapset takaisin orpokotiin,”, iltapäivälehden otsikko vetoaa lukijoihinsa. Jutussa olevan kambodzhalaisen lapsen katse sulattaisi jääpuikonkin. ”Miksi tuo lapsi ei pääse Suomeen”, moni varmasti ihmettelee. Mutta mistä tässä on oikein kysymys? Uutisen tausta jää hämäräksi.

Viime vuosina kansainvälisestä adoptiosta on keskusteltu vilkkaasti mediassa. Esillä ovat olleet pitkät odotusajat, kotiselvitykset ja tuleville vanhemmille esitettävät vaatimukset, ”villit” adoptiot ohi virallisen järjestelmän, julkkisadoptiot, lapsikauppa ja laittomat adoptiot. Joukkoon on mahtunut myös herttaisia perhejuttuja sekä koskettavia tarinoita lapsen luovuttamisesta adoptioon – siis kotimaiseen adoptioon.  

Jostakin media kuitenkin vaikenee. Kansainväliseen adoptioon liittyvä eettinen pohdiskelu ei ylitä uutiskynnystä. Yleisö saa tyytyä sensaatioihin, yksinkertaistuksiin ja tunnekuohuihin. Lehtijutut eivät kerro, miksi omatoimiset adoptiot ovat lapsen edun kannalta riski tai miksi kaikki maailman ”orpolapset” eivät ole adoptoitavissa tai miksi luonnonkatastrofissa yksin jääneitä lapsia ei voi adoptoida turvaan länsimaihin.  

Suomalaisten adoptiotoimijoiden piirissä tätä ilmiötä on seurattu kasvavalla huolella jo pidemmän aikaa.  Yhteisenä ajatuksena on ollut nostaa kansainvälisen adoption eettiset kysymykset näkyvämmin keskusteluun.  

Miksi media ei kiinnostu?

Lokakuun alussa Interpedia ry, Pelastakaa Lapset ry, Helsingin kaupungin sosiaaliviraston adoptiotyöryhmä, Yhteiset Lapsemme ry ja Adoptioperheet ry järjestivät yhteistyössä seminaarin kansainvälisen adoption etiikasta otsikolla ”Mistä te tiedätte, et mun äiti halus antaa mut pois?”.

Seminaari oli suunnattu erityisesti median edustajille, adoptiovanhemmille ja -hakijoille, asiantuntijoille ja ammattilaisille. Tiukula-talon seminaarisalin seinät pullistelivatkin kiinnostuneista kuulijoista. Harmi vain, ettei tiedotusvälineiden edustajia paikalla juuri nähty, ei edes juttua tekevinä toimittajina. Miksi aihe ei vedä?

Korkeatasoisessa seminaarissa alustajina kuultiin ulkomaisia asiantuntijoita Signe Riisaloa Viron sosiaali- ja terveysministeriöstä ja Nigel Cantwelliä Englannista. Iltapäivällä käytiin paneelikeskustelu toimittaja Bettina Sågbomin johdolla ja päivän päätteeksi Joona Mikkola, jonka adoptiojuuret ovat Intiassa, piti vielä hienon loppupuheenvuoron.

Oikeus rakkauteen

Seminaarin avasi vähemmistövaltuutettu, ja tässä tilaisuudessa ennen kaikkea adoptioäiti, Eva Biaudet.  Aiheen koskettavuus hänelle oli läsnä myös konkreettisesti. Mukana oli toinen Suomesta adoptoiduista tyttäristä.  Biaudet’n kaksi muuta myös jo aikuisikäistä adoptiolasta eivät olleet kiinnostuneita tulemaan mukaan: ”Ei voisi vähempää kiinnostaa”, he olivat vastanneet.

Eva Biaudet korosti avauspuheessaan, että kaikilla lapsilla on oikeus rakkauteen, suojeluun ja lapsen edun kannalta parhaaseen ratkaisuun. Hän toi myös esille, että lapsen ja aikuisen oikeudet eivät aina mene yksiin. ”Lapsilta ei kysytä, haluavatko he tulla adoptoiduiksi, mihin maahan ja kenelle. Viranomaisten pitää päättää, mikä on lapsen edun kannalta parasta.”

Biaudet’n mielestä tulevat adoptiovanhemmat pitää ottaa tasavertaisina kumppaneina mukaan adoptioprosessiin. ”Vanhemmat tietävät parhaiten, mikä on parasta lapselle, jota he tulevat rakastamaan ja hoivaamaan. Aluksi minullekin oli järkytys, että sosiaaliviranomaiset tekevät päätöksen elämäni tärkeimmästä asiasta”, Biaudet sanoi jakaen varmasti monen tunteet.

Avauspuheenvuoronsa lopussa Eva Biaudet kuvasi koskettavasti yhtä kansainvälisen adoption eettistä perusristiriitaa: ”Kun saimme poikamme Kolumbiassa, niin se oli samalla onnellinen ja surullinen hetki. Pieni poika katsoi meitä kauhuissaan kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen olisi jätettävä lopullisesti taakseen kaikki tutut asiat, ja aloitettava alusta.”

Sopimukset antavat perustan

Lastensuojelun erityisasiantuntija Signe Riisalo Viron sosiaali- ja terveysministeriöstä korosti, että kansallinen lainsäädäntö ja kansainväliset sopimukset antavat hyvän oikeudellisen perustan adoptiotoiminnalle. Keskeisin asiakirja on YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen lisäksi vuonna 1993 solmittu Haagin yleissopimus lasten suojelusta ja yhteistyöstä kansainvälisissä lapseksiottamisasioissa.

”Haagin sopimus on myös hyvä käytännön työväline, jolla on todellista merkitystä lasten suojelemisessa. Se antaa tarkkoja ja selkeitä ohjeita siitä, miten jäsenvaltioiden pitää toimia”, Signe Riisalo korosti.

Uransa alkutaipaleella 1990-luvun alussa Riisalo kertoi olleensa järkyttynyt Viron lainsäädännössä olleista aukoista. Tänä päivänä Viron adoptiotoimintaa säätelee vuosina 1995 ja 2010 hyväksytyt perheoikeuslait sekä vuonna 2002 ratifioitu Haagin sopimus.

”Ennen Haagin sopimusta meillä oli yksityisiä adoptioita ja 1990-luvun alussa esiintyi myös lasten kuljettamista ja lapsikauppaa. Nyt ihmiskauppa liittyy yleensä prostituutioon tai pimeisiin työmarkkinoihin. Adoptioissa siihen ei enää törmää.”

Seminaarin toinen ulkomainen luennoitsija, lastensuojelun asiantuntija Nigel Cantwell, painotti myös kansainvälisten sopimusten ja pelisääntöjen tärkeyttä. Hänen mukaansa omatoimiset adoptiot ovat iso riski, eikä niitä pidä hyväksyä.

”Niissä syntyy eettisiä ongelmia helpommin, ja ne ovat yleensä sallittuja maissa, jotka eivät ole allekirjoittaneet Haagin sopimusta”, Cantwell sanoi ja nosti esille varsin osuvan kysymyksen: ” Itsenäisiin adoptioihin liittyviä ongelmia voi lähestyä myös kysymällä, miksi yleensä halutaan adoptoida itsenäisesti?”

Adoptio pysyvä ratkaisu

Virossa uuden perhelain myötä lapsen biologisten vanhempien asema on vahvempi kuin ennen. Lapsi voi kasvaa sijaisperheessä, eikä ole adoptoitavissa. ”Mielestäni adoptio on kuitenkin paras ratkaisu lapsen kannalta. Siinä lapsi saa pysyvät vanhemmat”, Signe Riisalo sanoi.

Tätä keskustelua on käyty Suomessakin. Eettinen kysymys kuuluu, miksi meillä on huutava pula sijaisperheistä ja samaan aikaan pitkät jonot kansainväliseen adoptioon? Sylejä löytyisi. Lastensuojelun pitäisi vain tarjota aikaisemmin pysyvämpiä ratkaisuja huostaan otetuille pienille lapsille. Mutta miten huomioida kaikki osapuolet?

Signe Riisalo kertoi, että Virossa on hyviä kokemuksia yhteydenpidosta adoptiolapsen ja syntymävanhempien ja sisarusten välillä. ”Meillä ei ole avoimia adoptioita, eikä lain mukaan vanhemmilla ole oikeutta saada tietoa lapsesta. Lapsella on kuitenkin oikeus tietoon ja yhteydenpitoon.”

Suomalaisessa keskustelussa muun muassa tutkija, adoptioäiti Riitta Högbacka on peräänkuuluttanut avointa adoptiota myös kansainvälisessä adoptiossa.

”Useimmat eteläafrikkalaiset äidit toivoivat, että adoptioon luovutettu lapsi oppisi jollakin tasolla tuntemaan biologisen äitinsä ja sisaruksensa, vaikka pitivätkin lapsen todellisena äitinä häntä hoivaavaa adoptioäitiä”, Högbacka kirjoittaa.

Olisiko perhekäsitystämme mahdollista laajentaa? Mahtuisivatko suomalaiseen adoptioperheeseen myös lapsen biologiset vanhemmat etävanhempina?

Virossa lastenkodeissa asuvilla lapsilla on usein läheinen suhde tukiperheeseen, jossa he viettävät lomia ja viikonloppuja, eivätkä he halua sen takia adoptiovanhempia. Toisinaan lapset kuitenkin jopa pyytävät etsimään itselleen adoptiovanhempia. Myös pienet lapset voivat ilmaista halunsa adoptioon”, Signe Riisalo kuvaili Viron tilannetta ja korosti samalla kansainvälisissäkin sopimuksissa kirjattua periaatetta lapsen kuulemisesta.

Kansallinen ratkaisu ensin

Kansainvälisten sopimusten mukaan adoptiolapselle pitää etsiä ensin kotia omasta maasta ja vasta sen jälkeen ulkomailta. Pienelle terveelle vauvalle koti usein löytyykin kotimaasta. Virossa samoin kuin Venäjällä ulkomaiseen adoptioon lähtee vanhempia lapsia tai lapsia, joilla on jokin sairaus.  ”Kansainväliseen adoptioon tulee entistä enemmän isoja sekä erityistarpeisia ja ´vaikeasti sijoitettavia´ lapsia”, Signe Riisalo kertoi. 

Epäilemättä yksi kansainvälisen adoption suuri eettinen kysymys onkin tulevaisuudessa, kohtaavatko kysyntä ja tarjonta – jos lapsista puhuttaessa näin voi sanoa. Löytyykö adoptiovanhempia myös näille vanhemmille ja erityistarpeisille lapsille, jotka ovat kipeästi kodin tarpeessa?  Ja toisaalta kuinka moni hakija on valmis ottamaan oikeuden omiin käsiinsä saadakseen juuri haluamansa lapsen?

Kansallisen ratkaisun etsiminen lapselle vie aikaa, eikä sekään ole ongelmatonta. Käytännössä varjopuolena on se, että adoptiorekisterissä vuosi on lyhyt mutta pienen lapsen elämässä tavattoman pitkä aika. Jokainen päivä jättää jälkensä.  

”Jos viranomaiset toimivat niin hitaasti, että lapset ehtivät kasvaa ohi adoptioiän laitoksissa, eivätkö silloin viranomaiset toimi väärin?”, Eva Biaudet kysyikin ennen lounastaukoa virinneessä kipakassa keskustelussa.

Myös Nigel Cantwell arvosteli tapaa, jolla lapsia roikutetaan kansallisessa rekisterissä etsimättä tosissaan adoptiokotia. Tästä varmasti kaikki läsnäolijat olivat yhtä mieltä - se on erittäin epäeettistä.

Yleisesti hyvänä periaatteena pidetään myös, että kansainväliseen adoptioon luovuttava maa ei ota vastaan ulkomaisia adoptiolapsia. Viro toimii myös tällä tavalla. Virosta lähtee vuosittain edelleen noin 20-25 lasta Ruotsiin, Suomeen ja Yhdysvaltoihin, eikä Viroon voi adoptoida ulkomailta.

Julkisessa keskustelussa Virossa tulee usein esille epäluottamus ulkomaisiin adoptioihin. Etenkin valtameren taakse. ”Mieluummin Skandinaviaan kuin kauemmaksi.  Kulttuuri, ilmasto ja ihmiset ovat samanlaisia kuin Virossa. Myös identiteetin säilyttäminen ja yhteydenpito on helpompaa”, Signe Riisalo totesi.  

Onko lapsi adoptoitavissa?

Nigel Cantwell’in esityksen ydinsanoma oli, että oikeiden lasten pitää päätyä oikeisiin perheisiin, oikeista syistä ja oikealla tavalla.  Lasten pitää olla aidosti adoptiovapaita ja vanhempien valmistautuneita ja lapselle sopivia. Lisäksi adoptioprosessi pitää hoitaa eettisesti ja juridisesti oikein.

”On olemassa liian monta esimerkkiä siitä, että lapsia tietoisesti etsitään kansainväliseen adoptioon”, Nigel Cantwell sanoi ja jatkoi: ”Yhdysvalloissa on myös adoptiotoimistoja, jotka hakevat asiakkailleen sopivaa lasta. Eli juuri päinvastoin kuin miten pitäisi toimia.”

Cantwellin puhetta kuunnellessa jäin miettimään eettistä keskustelua siitä, missä määrin ulkomaisten adoptiolasten kysyntä synnyttää tarjontaa kehitysmaissa. Erityisesti niissä maissa, jotka eivät ole allekirjoittaneet ja ratifioineet kansainvälisiä sopimuksia, liikutaan vaarallisilla vesillä.

Nigel Cantwell sanoi myös, että on erittäin tärkeää selvittää lapsen perhestatus. ”Laillinen adoptiovapaus on välttämätön mutta se ei ole riittävä kriteeri. Esimerkiksi Itä-Euroopan lastenkodeissa on tutkimuksen mukaan 98 prosentilla vanhemmat tai vanhempi. Lapset ovat sosiaalisesti orpoja.”

Nigel Cantwell kertoi myös mielenkiintoisen esimerkin vuosien takaa Liberiasta. ”Kun Liberiassa päätettiin sulkea orpokodit, niin 88 % lapsista palasi takaisin perheisiinsä.” Mistä tämä kertoo? Ainakin siitä, että kaikilla näillä lapsilla oli vanhemmat, vanhempi tai perheenjäseniä, joiden luokse mennä, eivätkä he olisi olleet adoptoitavissa.

Katastrofitilanteissa kansainvälinen adoptio on usein hyvin riskialtis: ”Monissa maissa on yleisesti tapana, että lapsi voi kasvaa väliaikaisesti toisessa perheessä. Näin on esimerkiksi tämän vuoden alussa maanjäristyksen runtelemassa Haitissa. Jos lapsi annetaan katastrofin keskellä kansainväliseen adoptioon, vanhemmat eivät välttämättä ymmärrä, etteivät he enää koskaan voi saada lastaan takaisin.”

 Luonnonkatastrofien ja konfliktien yhteydessä yksinäiset lapset ovat myös vaarassa joutua lapsikaupan uhreiksi tai laittomaan adoptioon. Esimerkkejä löytyy eri puolilta maailmaa.

Haagin sopimuksen mukaan kansainvälinen adoptio ja avustustoiminta pitää selvästi erottaa toisistaan.  ”On aina riskialtista, jos esimerkiksi samassa lastenkodissa on sekä adoptio- että kummitoimintaa”, molemmat lastensuojelun asiantuntijat Nigel Cantwell ja Signe Riisalo painottivat.

Etiikasta ei paneelissa keskustelu

Iltapäivän paneelissa keskustelijat toivat esille monipuolisesti kansainvälisen adoption eri puolia, vaikka etiikasta ei juurikaan keskusteltu. Parvathi Willberg puhui adoptioperheessä kasvamisesta, erilaisuuden ja rasismin kokemuksista. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen tarttui hienosti Willbergin puheeseen kääntäen yksilöllisiä kokemuksia tieteen kielelle ”niin tässähän on kyse reaktiivisesta kiintymyssuhteesta”. Hanna Hyväri ja Jouko Aaltonen ottivat osaa keskusteluun adoptiovanhempina ja Anja Ojuva palvelunantajien edustajana.

Mediaa paneelissa edusti toimittaja Matilda Katajamäki. Hän kertoi, että oli kiinnostunut adoptiosta henkilökohtaisista syistä kuten myös muutkin paikalla olleet harvalukuiset toimittajat.  

Matilda Katajamäki toi esille myös sen, miksi toimittajat eivät tartu vaikeisiin aiheisiin. Ei ole helppoa löytää haastateltavia, jos aiheena on esimerkiksi adoptiolapsen huostaanotto tai muu kipeä, vaikea kokemus. ”Ja media haluaa kuitenkin jutulle kasvot. Tarinat kiinnostavat ihmisiä, eikä juttua voi tehdä ilman sitä”, Katajamäki summasi.

Paneelia oli mukava kuunnella, mutta yleisön harmiksi Bettina Sågbomilta jäivät kansainvälisen adoption etiikkaan johdattelevat kysymykset tekemättä.

Kohti täydellistä hetkeä

Viimeisenä puhujana kuultiin Joona Mikkolaa, joka toi saliin omalla olemuksellaan vastauksen puheenvuoronsa otsikkoon ”Ovatko ne jo tottuneet olemaan Suomessa?” Kolmekymppistä pappia kuunnellessa se ei jäänyt epäselväksi, vaikka Mikkola itse kertoikin vastaavansa tähän kysymykseen välillä kyllä ja välillä ei.

”Ulkomailta adoptoitu joutuu elämää siinä ristiriidassa, ettei ulkonäöltään vastaa tyypillistä suomalaista, vaikka muuten onkin ihan suomalainen”, hän sanoi.  

”Elämä on lahja, jota pitää arvostaa ja joka pitää ottaa vastaan sellaisena kuin sen on saanut. Jos minua ei olisi adoptoitu Suomeen, voisin ehkä elää hyvää elämää Intiassa. Adoptioprosessiin liittyy aina sekä toivon että epätoivon siemen.  Täydellistä elämää ei ole olemassa, on vain täydellisiä hetkiä”, Joona Mikkola kiteytti kauniisti.

 

Edellinen sivu | Sivun alkuun | Tulosta tämä sivu